Historia, painolasti vai mahdollisuus

Vaikka Otaniemen muinaishistoria ulottuukin pronssikaudelle asti, vasta viime vuosisadalla tapahtuneet muutokset ovat muuttaneet maisemaa merkittävästi (Kauan, kauan, kauan sitten Otaniemessä). Vajaan seitsemänkymmenen vuoden aikana alue on muuttunut metsäisestä ja peltojen täplittämästä kartanomaisemasta punaisten tiilirakennusten hallitsemaan, melko tiiviisti rakennettuun puoliurbaaniin maisemaan. Alueella on vielä muistumia kartanoympäristöstä ajalta ennen yliopistoa. Niemenkärki kuitenkin muuttui kertaheitolla, kun sinne päätettiin luoda yliopistokampus 1900-luvun puolivälissä. Alvar Aallon ensimmäisen kilpailusuunnitelman jälkeen alue on kokenut monia muutoksia jotka ovat vaikuttaneet paikan rakennuskantaan ja maisematilaan. Lähiaikoina uusi ydinkampus Väre ja uudet julkisen liikenteen yhteydet tulevat muuttamaan aluetta entisestään. Kuinka paljon alueen aikajanasta on nähtävissä kymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluttua? Tarvitseeko historian näkyä vai voiko menneisyyden jäljet haihduttaa hiljalleen uuden tieltä?

Historia on usein yksi maisemasuunnittelun lähtökohdista. Suunnittelija pyrkii kaivautumaan arkeologin tavoin alueen kerrostumiin ja pohtii löydöksien relevanssia käsillä olevaan suunnittelutehtävään. Suunnittelija pyrkii selvittämään mikä tämä paikka on, mitä täällä on tapahtunut, kuinka maisema on muodostunut ja kuinka eri aikoina tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet alueeseen?

On toki hyvä että alueen historia tunnetaan ja sen vaikutukset tiedostetaan. Joskus kuitenkin tuntuu siltä että historiaan perustuvia jäänteitä tai muistumia yritetään puoliväkisin sisällyttää suunnitteluun, koska niin kuuluu tehdä. Emmehän me voi jättää historiallista näkökulmaa huomioimatta, vai voimmeko? Historia ei kuitenkaan saisi olla itse tarkoitus eikä sitä ole pakko tyrkyttää vetonaulaksi jokaisen projektin yhteydessä. Joskus historiallisella taustalla ei ole mitään merkitystä. Toisaalta, silloin kun alueen historia on merkityksellinen, olisi väärin jättää se huomioimatta.

Silloin kun historia halutaan liittää osaksi suunnitelmaa, ei sitä ole välttämätöntä tuoda esille korostetusti. Pieni vihjauskin voi riittää herättämään ihmisen oman mielenkiinnon. Osa alueen käyttäjistä voi jättää aspektin täysin huomioimatta, mutta ei lienekään tarkoitus että paikka herättää kaikissa juuri samat tuntemukset ja ajatukset. Eikö ole paikan rikkaus että moni kävijä voi löytää sieltä yksilölliset, itseään inspiroivat ulottuvuudet, liittyivät ne sitten paikan historiaan, sen nykyiseen käyttötarkoitukseen tai johonkin muuhun seikkaan.

Kun suunnittelija pohtii historiallisia näkökohtia, voi aikajanalla olla paljon ulottuvuuksia. Miten pitkälle historiaan on syytä mennä? Onko muinaishistoria jo unohtunut? Onko jokin historian kohta johon pitäisi pysähtyä tai sitä korostaa. Paikka voi sisältää lukuisia aikakerrostumia. Pitäisikö ne kaikki tuoda esille vai jätetäänkö jokin huomioimatta? Mikä on aikakausi, joka ansaitsee tulla nostetuksi esille? Jos kohdealueella on esimerkiksi ollut pronssikaudella hautakumpu, keskiajalla tori, 1700-luvulla pelto ja 1800-luvulla kartanopuisto, niin mikä näistä nostetaan uuden, alueelle suunniteltavan asuinalueen kohokohdaksi, vai haudataanko menneisyydestä kertovat jäänteet mahdollisesti uuden rantabulevardin alle?

Yksi suunnittelijoiden suosikkielementti historiallisissa ympäristöissä tuntuvat olevan kiskot. Jos jollakin paikalla on joskus ollut kiskoihin perustuvaa liikennettä on ne ehdottomasti otettava mukaan suunnitteluun ja jätettävä kiskonpätkiä sinne tänne muistuttamaan paikan aiemmasta käytöstä. Eipä silti, joissakin paikoissa tämä on toteutettu oikein hienosti, kuten esimerkiksi High Lane New Yorkissa tai Park Thüringer Bahnhof, Hallessa, Saksassa tai Zhongshan Shipyard Park by Turenscape, Kiinassa (kuvat alla). Kiskoaihetta sivuaa myös Steven Lee blogissaan "Wasteland".
 

High Lane, New York

Park Thüringer Bahnhof, Halle, Germany

Zhongshan Shipyard Park by Turenscape, China

Joskus kaukaisesta menneisyydestä kaivetut historiasidokset voivat olla vaikeasti tulkittavia. Jos esimerkiksi preeriaruohon palanen keskellä urbaania suurkaupunkia kuvastaa ennen muinoin paikalla sijainneen menneen preerian lakeutta, niin ymmärtääkö kukaan asiayhteyttä ilman että lukee sen pronssilaatasta taideteoksen vierellä? Tätä pohtii esimerkiksi Marc Treib tekstissään "Must Landscapes mean". Myös Jacky Bowring käsittelee aihetta artikkelissaan "Meaning in Landscape Architecture and Gardens"

Historiallisiin kohteisiin liittyy usein erityyppistä suojelua, oli kyse sitten rakennussuojelusta, kulttuuriympäristön suojelusta tai muinaisjäännösten suojelusta. Virallinen suojelustatus määritellään usein museoviraston toimesta, mutta yksityinenkin voi suojella jonkin kohteen omilla maillaan. Suojelulla on periaatteessa hyvä tarkoitus vaalia historiallista perintöämme meille ja jälkipolville, mutta mennäänkö siinä joskus liian pitkälle? Mitä kaikkea pitäisi suojella ja miten kiivaasti? Milloin suojelusta tulee haittatekijä? Sopivan suojelutason ja toisaalta pelivaran löytäminen tulevaisuuden muuttuvan ympäristön kanssa voi joskus olla hankalaa.

Otaniemessä on paljon Alvar Aallon suojeltua rakennuskantaa ja maisemaelementtejä. Pienenkin muutoksen tekeminen vaatii raskaan byrokraattisen prosessin ja lähtökohta on aina se että mitään ei muuteta. Tämä on ymmärrettävä perusta siinä mielessä että se mikä on kerran menetetty on ainiaaksi menetetty. Jos menet muuttamaan jonkin olennaisen historiallisen elementin joka voisi tuoda valaistusta tai inspiraatiota tulevaisuuden käyttäjille, on sitä vaikea kaivaa muokattujen maa-massojen alta tai suuremmassa mittakaavassa patolammen pohjalta.

Tulisi muistaa että vaikka historia on yksi maisemasuunnittelun lähtökohdista, se on vain yksi niistä ja on koko joukko muita kriteereitä, jotka voivat näytellä huomattavasti merkittävämpää roolia kohteen tulevaisuutta pohdittaessa. Historia pitää tuntea, mutta sen ei ole pakko antaa ohjata suunnittelua. Suunnittelijan on syytä arvioida kaikki näkökulmat ja huomioida tavoitteisiin nähden sopivat, vaikka se tarkoittaisi sitä että jokin näkökulma, esimerkiksi historia, jäisi pienempään rooliin. Vaikka eräs melko kuuluisa laulaja onkin sanonut "It's now or newer" lienee kuitenkin liian mustavalkoista perustaa suunnittelu vain joko historialliseen tai nykytarkoituksiin sopivaan perspektiiviin. Eri näkökohtien arvoa kriittisesti punniten voidaan suunnittelu pitää riittävän monipuolisena ja joustavana.

Meillä ja muualla

Tällä viikolla saimme kaksipäiväisessä seminaarissa tutustua ensin referenssikampuksiin ulkomailla ja sitten kunkin opiskelijan tai ryhmän omiin visioihin ja suunnitelmiin Otaniemen suhteen. Sokerina pohjalla oli kaksi Marc Treibin luentoa, jotka käsittelivät kestävää kehitystä sekä kokonaissuunnitelmia ja näihin käsitteisiin liittyvää problematiikkaa.

Muualla

Referenssikohteista löytyy ainakin pinnallisesti tarkastelemalla lukematon määrä erinomaisia vaihtoehtoja liikkumiselle, reititykselle, aluesuunnittelulle, muodonannolle, tilaratkaisuille, pysäköinnille jne. Havaittuja toteutuksia ei kuitenkaan voi välttämättä soveltaa suoraan Otaniemeen, koska alueen erityispiirteet ja vuorovaikutus ympäröivien alueiden kanssa voivat poiketa merkittävästi toisistaan. Tässä kohtaa olisikin tärkeää löytää juuri omaan suunnittelukohteeseen sopivia referenssejä tai soveltaa ja kehittää ideoita paikallisia olosuhteita ja vaatimuksia vastaavaksi. Hyvää ideaa ei välttämättä kannata heti hylätä jos se ei satu sellaisenaan mahtumaan nykyisen kohteen suunnitteluraameihin. Parempi olisi miettiä, modifioida ja jalostaa ideaa niin että se mahtuu annettuun viitekehykseen. Mikäli idea vesittyy tässä prosessissa, on siitä kuitenkin syytä päästää irti. Referenssikohteista tulee myös muistaa että ne ovat vain referenssejä. Suunnittelu tulee kuitenkin aina tehdä paikallisia ominaispiirteitä hyödyntäen ja paikan omia arvoja kunnioittaen. Toisaalla hyvin toimiva ratkaisu voi tuntua toisessa paikassa väkinäiseltä ja päälle liimatulta.

Ilmasto on yksi merkittävimmistä tekijöistä joka vaikuttaa kampusten, kuten muidenkin alueiden suunnitteluun. Lämpimässä etelässä suunnittelussa korostuvat varjoisat alueet, joihin voidaan hetkeksi mennä vilvoittelemaan auringon kuumasta paahteesta kun taas pohjoisessa mahdollisimman aurinkoiset alueet tarjoavat miellyttävimmät olosuhteet vilusta värjötteleville ihmisille. Monsuuni-ilmastossa kuivana pysyminen erityisen on tärkeää, kun taas kuivien alueiden väestölle vesi on kultaakin kalliimpaa. Ympäristön tarjoamat olosuhteet ovat siis viitekehys joka tulisi huomioida jokaisessa suunnitelmassa. Jos tätä seikkaa ei oteta huomioon voi syntyä lapsuksia, kuten ilmeisesti on tapahtunut Inkan esittelemällä Catalonian kampuksella, missä rosteriteräksestä muodostetut, sinänsä muotokieleltään hienot penkit, eivät etelän auringossa kuumentuessaan vedä puoleensa kovinkaan paljon istujia polttamaan takamustaan. Ympäristö vaikuttaa luonnollisesti myös kasvivalintoihin eli vaikka palmukujanne näyttäisi upealta jossakin referenssikohteessa, voisi sellaisen toteuttaminen esimerkiksi Suomen ilmastossa olla aika tyhmää.

Suurin osa referenssikampuksista esitettiin positiivisessa valossa, lähinnä ympäristöinä mistä voimme ottaa oppia, ehkä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Koska suurin osa saatavilla olevasta materiaalista on kampuksen tai kohteen itsensä tuottamaa ei voida puhua kovinkaan objektiivisesta tarkastelusta. Yleensä kukin taho pyrkii antamaan itsestään mahdollisimman hyvän ja houkuttelevan kuvan ja työntämään mahdolliset puutteet tai epäkohdat sivummalla tai suorastaan piilottamaan ne. Harvemmin esittelyissä kerrotaan mitä varjopuolia alue sisältää, vaan ne on löydettävä muuta kautta. Sen voi tehdä joko itse alueeseen tutustumalla tai sitten lukemalla riippumattomien ulkopuolisen tahojen luomia objektiivisia tarkasteluita alueesta.

Joidenkin alueiden suitsutus itsestään on lähinnä koomista. Esimerkiksi Funanin yliopiston luoma videoesittely itsestään näyttää länsimaalaisittain jopa hieman naiivilta mainospätkältä, jossa kaikki kilvan kehuvat kampuksen loistokkuutta. Tämän tyyppisiä mainosvideoita saattaisi löytyä lisää esimerkiksi Pohjois-Koreasta, mutta varmaan vielä suuremmalla hurmoshengellä toteutettuna. Todellinen tilanne lienee kuitenkin jotain muuta, kuten Anan kirjoittamasta blogista (18.10.) ilmenee.

Toinen hyvä huono esimerkki oli Shenyangin yliopiston riisipelto, joka suunnitelmissa ja mainospuheissa on ekologisen yliopiston ylpeys. "Oma maa tuottaa 'kultaista' riisiä ja jokainen opiskelija ottaa osaa ruuantuotantoon nauttien siitä." Marc Treibilla oli asiasta parempaa tietoa. Opiskelijat kuulemma vihaavat riisipeltoja, koska jokainen on pakotettu osallistumaan työhän. Eiväthän he ole tulleet maaseudun riisipelloilta kaupunkiin ja yliopistoon opiskellakseen tekemään työtä riisipelloilla. Lisäksi keväisissä kuvissa riisipelloilla olevat opiskelijat olisivat todellisuudessa hyttysten ympäröimiä, minkä lisäksi pellot ovat pimeitä ja talvella tylsiä ympäristöjä, kuten Elina omassa esityksessään toi esille.

http://www.deconcrete.org/wp-content/uploads/2011/04/Shenyang-Architecture-Campus-with-Rice-Fields.jpg

Referenssikohteita tarkasteltaessa onkin syytä kaivautua pintaa syvemmälle, esitteiden kauniiden kiiltokuvien ja korulauseiden taakse. Kohteissa kannattaa vilkaista myös takapihalle, ja tutustua alueeseen muinakin vuodenaikoina kuin juuri parhaimpana kukintokautena. Eräänlainen kriittinen tarkastelu olisi siis paikallaan missä pitäisi hakea vastauksia myös kysymyksiin "Mikä täällä on ongelmana?" tai "Mitä täällä tapahtuu talvella?" sen sijaan että esitetään perinteiset kysymykset "Mitkä asiat täällä on hoidettu hienosti?" tai "Mistä löytyvät alueen parhaat kuvakulmat?
 

Meillä

Toisena seminaaripäivänä kävimme läpi toistakymmentä erilaista suunnitelmaa Otaniemen alueelle, joista osa oli hyvin konseptuaalisia ja idea-asteella olevia, enemmän referensseihin tukeutuvia, toiset taas pitemmälle kehiteltyjä alustavine luonnossuunnitelmineen. Oli mukava huomata että ryhmät olivat löytäneet toisistaan poikkeavia kohteita ja lähtökohtia suunnitteluun. Sisääntuloväylät, pääväylät, merenrannat sekä suuri osa kampuksen keskustasta ainakin olivat valikoituneet suunnittelun kohdealueiksi. Pääväylillä, Alvarinaukiolla sekä suunnitellun ydinkampuksen Väreen tuntumassa oli hieman enemmän päällekkäisyyttä, mutta muuten alueet olivat hajautuneet mukavasti. Tässä koostekuva kunkin ryhmän alueista

Koostekuva suunnittelualueista konseptivaiheessa. (M. Varpio)

Kooste on karkea hahmotelma kunkin esityksessä viittaamasta kohdealueesta yleiskuvan luomiseksi. Konseptien nimet ja alueet ovat lähinnä viitteellisiä eivätkä välttämättä vastaa aivan todellista kohdealuetta.

Kustakin esityksestä saadut kommentit hyödyttivät paitsi työn tekijää, myös muita koska esille tuotiin monia näkökohtia, jotka voivat olla sovellettavissa myös muihin töihin.
 

Sokerina pohjalla

Marc Treib puhui ensimmäisessä luennossaan "Limits of sustainability" kestävästä kehityksestä. Hän mainitsi kestävän kehityksen olevan nykyään usein päämäärä vaikka sen tulisi oikeastaan olla vain keino päämäärän saavuttamiseksi. Hän otti esimerkiksi erilaiset tarkastuslistat ja normit, joiden avulla kestävää kehitystä nykyään pyritään luomaan. Jos asiaa ajattelee kapeakatseisesti voidaan kyllä luoda kestävän kehityksen mukainen prosessi tai kohde, mutta se ei saa eikä voi olla ainoa kriteeri. Esimerkiksi Treib nosti kaivosalueen vierailijoille tarkoitetun inforakennuksen, joka oli toteutettu kaikkien kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti kierrätetyistä materiaaleista ja energiaa säästävillä prosesseilla, mutta rakennus oli kamalan näköinen ja vailla tunnelmaa. Siinä ei paljon lohduta se että jokin on rakennettu kestävän kehityksen periaatteella jos samalla unohdetaan muut näkökulmat. Kestävä kehitys ei siis saa olla itse tarkoitus, vaan ainoastaan menetelmä tavoitteeseen pääsemiseksi.

Treib puhui myös arkkitehtuurin nykytendenssistä mennä jatkuvasti kohti kompleksisempia ja mutkikkaampia rakenteita ja suunnitelmia. Tässä voidaan helposti mennä harhaan, koska muodon monipuolisuus ei suinkaan takaa elämyksen monipuolisuutta. Joskus liian monitahoinen kohde voi jopa latistaa ja tukahduttaa kävijän aistimuksia. Yksinkertaisillakin toteutuksilla voidaan saavuttaa monipuolisia kokemuksia ja aistielämyksiä.  Yksinkertaistaminen ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin vähentäminen. Moniulotteisia asioita voidaan hyvin suunnitella, mutta kohteen kaikkia ulottuvuuksia ei ole tarpeen paljastaa kerralla. Uudet asiat voivat ilmetä esimerkiksi ajan kanssa, vuodenaikojen vaihtuessa tai mittakaavatasolta toiselle siirryttäessä. Uusia maailmoja voi löytyä entisten sisältä.

Toinen Treibin luento "In praise of Master Plan" käsitteli suunnitteluun ja suunnitelmiin liittyviä trendejä. Nykyään arkkitehdit haluavat alla ajankohtaisia ja ajan hermolla. Heidän odotetaan luovan koko ajan uutta ja olevan aikansa avantgardisteja. Vanhat hyvätkään toteutukset eivät kelpaa kun tavoitteena on aina ennen näkemätön ja yllättävä ratkaisu. Tuntuu siltä että vanhoja hyvin tehtyjä ratkaisuita ei voida eikä saa käyttää, vaikka ne olisivat testatusti toimivia, miellyttäviä ja pidettyjä. Sellaista ehdottava suunnittelija ristiinnaulittaisiin nopeasti plagioijana ja syytettäisiin omien ideoiden puutteesta. Unohdetaanko todellisuus ja käytännön toteutukset? Muodot ja Wau-arkkitehtuuri ohittavat toimivuuden ja käytännöllisyyden. Suunnittelija tempaistaan uusien ideoiden kilpavarusteluun ja hän kulkeutuu virran mukana muotivirtauksesta toiseen. Näin saadaan ehkä näyttäviä suunnittelukonsepteja ja kilpailutöitä, mutta saadaanko siten toimivaa ja ihmisystävällistä toteutusta? Treib kertoi esimerkin kilpailusta, jonka voittajatyö oli visuaalisesti huikea ja konsepti maailmoja syleilevä. Kun voittajatyötä piti lähteä muuttamaan toteutukseksi nousikin tie pystyyn kun suurin osa hienoista visioista eivät olleetkaan toteutuskelpoisia. Lopulta paikka toteutettiin tyystin alkuperäisestä ideasta poikkeavalla tavalla.

Eräs seikka mihin Treib kiinnitti huomiota, enkä voisi olla hänen kanssaan enempää samaa mieltä, oli byrokratian määrä suunnittelussa, joka tuntuu viime vuosikymmeninä räjähtäneen käsiin. Kun aiemmin suuremmankin suunnitelman toteutuksesta selvittiin esimerkiksi yleissuunnitelmalla ja karkeahkolla istutuskaaviolla, tarvitaan näiden kahden paperin lisäksi nykyisin pahimmillaan satoja erilaisia dokumentteja. Eri tason tarkkuudet ja vastuukysymykset tekevät suunnittelusta tarkkaan säänneltyä ja valitettavan hankalaa. Toteutusasiakirjoissa pitää rakenteet määritellä naulan tarkkuudella ja mitat millimetrin tarkkuudella. Tuntuu että esimerkiksi leikkipaikkojen suunnittelulla säädöksineen ei ole enää mitään tekemistä maalaisjärjen kanssa. Vain isot yritykset lakimiesjoukkoineen voivat enää tehdä normitettuja leikkialueita (kaupunki ottaa mielellään tekijän joka lupaa kantaa lakiteknisen vastuun). Yksi Viherympäristö lehden vakituisista kolumnisteista on suuren leikkivälinefirman tuoteturvapäällikkö, joka jokaisessa kolumnissaan kertaa kuinka ehdottoman tärkeitä turvallisuusseikat ovat. Tietysti hän korostaa niitä. Sillä tavoinhan hänen edustamansa firma saa myytyä enemmän tiukkojen turvallisuusmääräysten mukaisesti normitettua standarditavaraa.

Olemmeko menossa tässäkin amerikkalaiseen suuntaan siten että tulevaisuudessa puolet maisema- ja arkkitehtitoimistojen ammattikunnasta pitää olla lakimiehiä? Mihin on kadonnut talonpoikaisjärjen käyttö ja seikkailuhenki? Elämässä pitää pystyä ottamaan vähän riskejä.

Inhimillinen mittakaava

Kävelimme pari kesää sitten isäni kanssa mökille. Matkaa kertyi toistasataa kilometriä ja reitti kulki pääasiassa maantien laitaa pitkin. Olimme käveleviä kummajaisia autoille pyhitetyllä alueella. Autoilijat varmaan harmittelivat kun joutuivat tekemään pienen väistöliikkeen, vaikka kävelimme välillä lähes ojassa. Maisemallisesti tieympäristö ei ollut kovin mielenkiintoinen. Poikkeuksen teki se kun poikkesimme suoralta pääväylältä hieman vanhemmalle ja mutkittelevalle soratielle, jonka varrelta löytyi pieniä kyliä ja idyllisiä pihapiirejä. Täydensimme siellä vesivarastojamme ystävällisten ihmisten avustuksella. Taas maantielle palattuamme osui eteen välillä monen kilometrin suoria, joka viiden kilometrin tuntinopeudella kävellen kestivät puolisen tuntia ilman että maisema juurikaan tarjosi mitään virikkeitä. Silloin tuntui siltä ettei tässä pääse koskaan perille.

Valtatie 6, välillä Hamina-Lappeenranta (Mika Varpio, 2010)

On ymmärrettävää että Suomessa, missä taajamat sijaitsevat suhteellisen kaukana toisistaan esimerkiksi Keski-Eurooppaan verrattuna, on taajamien väliset siirtymäväylät suunniteltu autojen ehdoilla, koska auto on kuitenkin nykyään pääasiallinen kulkumuoto pitemmillä välimatkoilla. Nykyinen yhdyskuntasuunnittelun kulttuuri on kuitenkin amerikkalaistunut niin pitkälle että autolla pitää päästä myös kotiovelta parin sadan metrin päässä olevan marketin pihalle. Yhdysvalloissa yhdyskuntasuunnittelu on perinpohjaisesti alistettu yksityisautoilun vaatimuksille ja muut maat seuraavat perässä. Tämä ei enää ole hyvä suuntaus. Autopohjainen ajattelu ja suunnittelu on tullut myös kaupunkien keskustaan. Kaikki valittavat liikennepulmia, mutta kukaan ei ole valmis muuttamaan ajokulttuuriaan.

On mielenkiintoista kuinka nopeasti muutos on tapahtunut. Eihän tästä kuitenkaan ole kuin ehkä kaksi tai kolme sukupolvea, kun autot olivat vielä sivuroolissa ja paikat ja väylät olivat ihmisille tai ehkä leveimmillään hevosrattaille suunnitellut.

http://www.eurotravelogue.com/2013/11/Exploring-Warwickshire-England.html

Vaikuttaa siltä että suunnittelun inhimillinen mittakaava on modernismin myötä kadonnut ja aiemmin ihmiselle tehdyt alueet on nyt pyhitetty autoille. Kaikki suunnittelu tapahtuu autojen mittakaavassa.

Ongelma on kyllä tiedostettu ja esimerkiksi Euroopan komission suosituksessa jo yli 30 vuotta sitten on mainittu että ihmisen hyvinvointi ja hänen vuorovaikutuksensa ympäristön kanssa ovat keskeisiä asioita alueellisessa/tilallisessa suunnittelussa, jonka tulisi tarjota jokaiselle yksilölle ympäristö ja elämisen laatu joka johtaisi hänen persoonallisuutensa kehittymiseen elinympäristössä joka on suunniteltu ihmisen mittakaavassa (Recommedation N° R (84) 2 of the Committee of Ministers of the Council of Europe to member states on the European Regional/Spatial Planning Charter, Jan 1984). 

Kuitenkin tuntuu siltä että ihmistä ei edelleenkään osata asettaa etusijalle suunnittelussa. Maisema- ja arkkitehtikilpailuissa menestyneet suunnitelmat loihtivat eteemme upeita havainnekuvia lintuperspektiivistä ja näkymiä joissa laajat aukiot ovat täynnä iloisia ihmisiä. Niissä on hienoja kompositioita, moderneja muotoja ja täsmällisiä viivoja. Mittakaavat ovat isoja ja ottavat huomioon laajan ympäristön vaikutuksen. Mutta ovatko ne vain silmänlumetta? Mikä on todellisuus? Ovatko näkymäkuvien hienot aukiot ja tilat pari vuotta toteutuksen jälkeen tyhjillään? Viihtyykö niissä ihminen vai onko se mahdollisesti autojen täyttämä? Kun suunnitelma on kerran tehty ja toteutettu autojen mittakaavassa on sitä vaikea enää palauttaa ihmisen mittakaavaan. Nykyään tuntuu tärkeimmältä tehtävältä ratkaista kysymys kuinka kaikkien autot saadaan mahtumaan suunnittelualueelle, mutta kiinnostaako ketään viihtyykö ihminen tuolla samalla alueella?

Maisema-arkkitehtuurin opetuksessa korostetaan että suunnittelijan tulee huomioida kaikki mahdolliset lähtökohdat: historia, ilmasto, luonto, maisemarakenne, liikenne, kunnallistekniikka ja niin edelleen. Suunnittelussa korostetaan myös taiteellista näkemystä, uuden luomista ja "ahaa" elämyksiä, mutta jääkö siinä kuitenkin tärkein kohde eli ihminen sivurooliin? Pitäisikö suunnittelijoiden osata suhtautua myös ihmiseen ja tuntea paremmin ihmisen näkökulma asioihin. Tämä ei onnistu vain luonnontieteitä ja taiteita opiskelemalla tai erilaisia lähtötietoja tutkimalla. Voisi olla hyvä lisätä opetukseen esimerkiksi tietoa ihmisen psykologiasta, käyttäytymisestä ja kanssakäymisestä ympäristönsä kanssa. Viime kädessä ihminen on kuitenkin se joka paikassa viihtyy tai sen hylkää.

Formaalin ja luonnollisen rajalla

Valitsemani suunnittelun kohdealue, Rakentajanaukion ympäristö, sisältää sekä formaaleja että luonnollisia elementtejä. Muodollisten ja luonnonmukaisten alueiden rinnakkaisuus on tyypillistä koko Otaniemelle. Lähtökohtaisesti kampus on rakennettu keskelle metsää, jolloin rakennukset ja niiden lähiympäristö ovat rajautuneet puustoon tai avoimempiin viheralueisiin. Alvar Aallon alkuperäisessä suunnitelmassa Otaniemen maastonmuotoja käytettiin huolellisesti hyväksi. Tärkeät rakennukset pyrittiin sijoittamaan kukkuloille laaksojen jäädessä luonnollisempaan tilaan.

Otaniemessä luonnollinen on kuitenkin lisärakentamisen myötä saanut pikku hiljaa väistyä muodollisen tieltä. Esimerkiksi päärakennusta on laajennettu useaan otteeseen pohjoista kohti ja samalla alkuperäinen yhtenäinen metsäsaareke on sirpaloitunut ja supistunut pieniksi länteiksi rakennusten ja tieväylien kulmauksiin.

Päärakennuksen laajentuminen ja metsärakenteen sirpaloituminen 1949-2001 (Kuva. M. Varpio)

Käsitteet "formaali" ja "luonnollinen" voivat olla monitulkintaisia ja riippuen asiayhteydestä tarkoittaa hieman eri asioita. Formaalia voisi tässä yhteydessä ehkä parhaiten kuvata sanoilla rakennettu, muodollinen, kaavamainen, järjestetty, ihmiskäden koskema, säännöin määritelty tai matemaattisen puhtaasti geometrinen. Luonnollista voisi kuvata sanoilla intuitiivinen, koskematon, ilman ihmisen vaikutusta oleva, vapaamuotoinen tai säännötön. Silti formaali ja luonnollinen eivät ole suoraan vastakohtia toisilleen vaan kummankin elementtejä voi sisältyä toiseen.

Koskematonta luontoa ei sanan varsinaisessa merkityksessä Otaniemessä taida olla. Kyse on kuitenkin niin urbaanista alueesta ettei niemenkärjestä varmasti löydy neliösenttiäkään johon ei joku olisi jossain vaiheessa koskenut, kävellyt tai virtsannut. Käytön jäljet näkyvät siis kaikkialla. Kuitenkin Otaniemi on siinä mielessä poikkeuksellinen paikka että sinne on suuresta käyttöpaineesta huolimatta jäänyt metsäsaarekkeita ja rantavyöhyke on jopa peittävän metsäinen. Tämä on mielestäni ominaisuus ja vahvuus jota tulisi vaalia. Otaniemi voikin kilpailla maailman kampusten kanssa juuri tällä Suomelle tyypillisellä mäntymetsä- ja kalliomaisemalla sekä merenrannalla ja niihin liittyvällä tunnelmalla.

Alvar Aallon Otaniemen yleissuunnitelma on perustunut metsäisen luonnonympäristön hyödyntämiseen, mutta luonnon elementtejä on hyödynnetty nerokkaasti myös muutamissa alueen rakennuksissa. Heikki ja Kaija Sirenin 1957 suunnittelemassa Otaniemen kappelissa on metsä tuotu osaksi kirkkoa. Yksinkertainen rakenne ja rakennuksen läpinäkyvyys tuovat ympäröivän luonnon ja vuodenaikojen vaihtelut kirkon sisälle. Toinen Otaniemen elementtejä hyödyntävä rakennus on  Reima ja Raili Pietilän 1966 suunnittelema Dipoli, missä on hyödynnetty kalliota ja luolamies teemaa sekä rakennuksen ulkomuotoilussa että sen sisällä. Näissä rakennuksissa luonnolliset ja kaavamaiset elementit kulkevat rinnakkain ja sisäkkäin.

Myös ulkotilat voivat olla formaaleja tai luonnollisia. Suunniteltaessa tiloja, jotka sisältävät erityyppisiä elementtejä, olisi hyvä pohtia kuinka kaavamaisen voi liittää osaksi luonnollista. Kuinka rajapinta olisi suunniteltava, jotta se olisi kitkaton ja mielenkiintoinen, eikä sellainen johon "kompastuu". Toisistaan poikkeavien elementtien välinen kontrasti voi parhaimmillaan lisätä kummankin puolen vaikuttavuutta. Kontrasti ei ole ainoastaan visuaalinen; se voi tuntua myös jalan alla tai äänimaailmassa. Yhtä voimakas tuuli tuntuu erilaiselta betonikäytävällä ja metsässä. Luonnollisessa ympäristössä kaikki ei ole niin ennalta arvattavaa kuin kaavamaisessa.