Tällä viikolla saimme kaksipäiväisessä seminaarissa tutustua ensin referenssikampuksiin ulkomailla ja sitten kunkin opiskelijan tai ryhmän omiin visioihin ja suunnitelmiin Otaniemen suhteen. Sokerina pohjalla oli kaksi Marc Treibin luentoa, jotka käsittelivät kestävää kehitystä sekä kokonaissuunnitelmia ja näihin käsitteisiin liittyvää problematiikkaa.
Muualla
Referenssikohteista löytyy ainakin pinnallisesti tarkastelemalla lukematon määrä erinomaisia vaihtoehtoja liikkumiselle, reititykselle, aluesuunnittelulle, muodonannolle, tilaratkaisuille, pysäköinnille jne. Havaittuja toteutuksia ei kuitenkaan voi välttämättä soveltaa suoraan Otaniemeen, koska alueen erityispiirteet ja vuorovaikutus ympäröivien alueiden kanssa voivat poiketa merkittävästi toisistaan. Tässä kohtaa olisikin tärkeää löytää juuri omaan suunnittelukohteeseen sopivia referenssejä tai soveltaa ja kehittää ideoita paikallisia olosuhteita ja vaatimuksia vastaavaksi. Hyvää ideaa ei välttämättä kannata heti hylätä jos se ei satu sellaisenaan mahtumaan nykyisen kohteen suunnitteluraameihin. Parempi olisi miettiä, modifioida ja jalostaa ideaa niin että se mahtuu annettuun viitekehykseen. Mikäli idea vesittyy tässä prosessissa, on siitä kuitenkin syytä päästää irti. Referenssikohteista tulee myös muistaa että ne ovat vain referenssejä. Suunnittelu tulee kuitenkin aina tehdä paikallisia ominaispiirteitä hyödyntäen ja paikan omia arvoja kunnioittaen. Toisaalla hyvin toimiva ratkaisu voi tuntua toisessa paikassa väkinäiseltä ja päälle liimatulta.Ilmasto on yksi merkittävimmistä tekijöistä joka vaikuttaa kampusten, kuten muidenkin alueiden suunnitteluun. Lämpimässä etelässä suunnittelussa korostuvat varjoisat alueet, joihin voidaan hetkeksi mennä vilvoittelemaan auringon kuumasta paahteesta kun taas pohjoisessa mahdollisimman aurinkoiset alueet tarjoavat miellyttävimmät olosuhteet vilusta värjötteleville ihmisille. Monsuuni-ilmastossa kuivana pysyminen erityisen on tärkeää, kun taas kuivien alueiden väestölle vesi on kultaakin kalliimpaa. Ympäristön tarjoamat olosuhteet ovat siis viitekehys joka tulisi huomioida jokaisessa suunnitelmassa. Jos tätä seikkaa ei oteta huomioon voi syntyä lapsuksia, kuten ilmeisesti on tapahtunut Inkan esittelemällä Catalonian kampuksella, missä rosteriteräksestä muodostetut, sinänsä muotokieleltään hienot penkit, eivät etelän auringossa kuumentuessaan vedä puoleensa kovinkaan paljon istujia polttamaan takamustaan. Ympäristö vaikuttaa luonnollisesti myös kasvivalintoihin eli vaikka palmukujanne näyttäisi upealta jossakin referenssikohteessa, voisi sellaisen toteuttaminen esimerkiksi Suomen ilmastossa olla aika tyhmää.
Suurin osa referenssikampuksista esitettiin positiivisessa valossa, lähinnä ympäristöinä mistä voimme ottaa oppia, ehkä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Koska suurin osa saatavilla olevasta materiaalista on kampuksen tai kohteen itsensä tuottamaa ei voida puhua kovinkaan objektiivisesta tarkastelusta. Yleensä kukin taho pyrkii antamaan itsestään mahdollisimman hyvän ja houkuttelevan kuvan ja työntämään mahdolliset puutteet tai epäkohdat sivummalla tai suorastaan piilottamaan ne. Harvemmin esittelyissä kerrotaan mitä varjopuolia alue sisältää, vaan ne on löydettävä muuta kautta. Sen voi tehdä joko itse alueeseen tutustumalla tai sitten lukemalla riippumattomien ulkopuolisen tahojen luomia objektiivisia tarkasteluita alueesta.
Joidenkin alueiden suitsutus itsestään on lähinnä koomista. Esimerkiksi Funanin yliopiston luoma videoesittely itsestään näyttää länsimaalaisittain jopa hieman naiivilta mainospätkältä, jossa kaikki kilvan kehuvat kampuksen loistokkuutta. Tämän tyyppisiä mainosvideoita saattaisi löytyä lisää esimerkiksi Pohjois-Koreasta, mutta varmaan vielä suuremmalla hurmoshengellä toteutettuna. Todellinen tilanne lienee kuitenkin jotain muuta, kuten Anan kirjoittamasta blogista (18.10.) ilmenee.
Toinen hyvä huono esimerkki oli Shenyangin yliopiston riisipelto, joka suunnitelmissa ja mainospuheissa on ekologisen yliopiston ylpeys. "Oma maa tuottaa 'kultaista' riisiä ja jokainen opiskelija ottaa osaa ruuantuotantoon nauttien siitä." Marc Treibilla oli asiasta parempaa tietoa. Opiskelijat kuulemma vihaavat riisipeltoja, koska jokainen on pakotettu osallistumaan työhän. Eiväthän he ole tulleet maaseudun riisipelloilta kaupunkiin ja yliopistoon opiskellakseen tekemään työtä riisipelloilla. Lisäksi keväisissä kuvissa riisipelloilla olevat opiskelijat olisivat todellisuudessa hyttysten ympäröimiä, minkä lisäksi pellot ovat pimeitä ja talvella tylsiä ympäristöjä, kuten Elina omassa esityksessään toi esille.
 |
| http://www.deconcrete.org/wp-content/uploads/2011/04/Shenyang-Architecture-Campus-with-Rice-Fields.jpg |
Referenssikohteita tarkasteltaessa onkin syytä kaivautua pintaa syvemmälle, esitteiden kauniiden kiiltokuvien ja korulauseiden taakse. Kohteissa kannattaa vilkaista myös takapihalle, ja tutustua alueeseen muinakin vuodenaikoina kuin juuri parhaimpana kukintokautena. Eräänlainen kriittinen tarkastelu olisi siis paikallaan missä pitäisi hakea vastauksia myös kysymyksiin "Mikä täällä on ongelmana?" tai "Mitä täällä tapahtuu talvella?" sen sijaan että esitetään perinteiset kysymykset "Mitkä asiat täällä on hoidettu hienosti?" tai "Mistä löytyvät alueen parhaat kuvakulmat?
Meillä
Toisena seminaaripäivänä kävimme läpi toistakymmentä erilaista suunnitelmaa Otaniemen alueelle, joista osa oli hyvin konseptuaalisia ja idea-asteella olevia, enemmän referensseihin tukeutuvia, toiset taas pitemmälle kehiteltyjä alustavine luonnossuunnitelmineen. Oli mukava huomata että ryhmät olivat löytäneet toisistaan poikkeavia kohteita ja lähtökohtia suunnitteluun. Sisääntuloväylät, pääväylät, merenrannat sekä suuri osa kampuksen keskustasta ainakin olivat valikoituneet suunnittelun kohdealueiksi. Pääväylillä, Alvarinaukiolla sekä suunnitellun ydinkampuksen Väreen tuntumassa oli hieman enemmän päällekkäisyyttä, mutta muuten alueet olivat hajautuneet mukavasti. Tässä koostekuva kunkin ryhmän alueista |
| Koostekuva suunnittelualueista konseptivaiheessa. (M. Varpio) |
Kustakin esityksestä saadut kommentit hyödyttivät paitsi työn tekijää, myös muita koska esille tuotiin monia näkökohtia, jotka voivat olla sovellettavissa myös muihin töihin.
Sokerina pohjalla
Marc Treib puhui ensimmäisessä luennossaan "Limits of sustainability" kestävästä kehityksestä. Hän mainitsi kestävän kehityksen olevan nykyään usein päämäärä vaikka sen tulisi oikeastaan olla vain keino päämäärän saavuttamiseksi. Hän otti esimerkiksi erilaiset tarkastuslistat ja normit, joiden avulla kestävää kehitystä nykyään pyritään luomaan. Jos asiaa ajattelee kapeakatseisesti voidaan kyllä luoda kestävän kehityksen mukainen prosessi tai kohde, mutta se ei saa eikä voi olla ainoa kriteeri. Esimerkiksi Treib nosti kaivosalueen vierailijoille tarkoitetun inforakennuksen, joka oli toteutettu kaikkien kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti kierrätetyistä materiaaleista ja energiaa säästävillä prosesseilla, mutta rakennus oli kamalan näköinen ja vailla tunnelmaa. Siinä ei paljon lohduta se että jokin on rakennettu kestävän kehityksen periaatteella jos samalla unohdetaan muut näkökulmat. Kestävä kehitys ei siis saa olla itse tarkoitus, vaan ainoastaan menetelmä tavoitteeseen pääsemiseksi.Treib puhui myös arkkitehtuurin nykytendenssistä mennä jatkuvasti kohti kompleksisempia ja mutkikkaampia rakenteita ja suunnitelmia. Tässä voidaan helposti mennä harhaan, koska muodon monipuolisuus ei suinkaan takaa elämyksen monipuolisuutta. Joskus liian monitahoinen kohde voi jopa latistaa ja tukahduttaa kävijän aistimuksia. Yksinkertaisillakin toteutuksilla voidaan saavuttaa monipuolisia kokemuksia ja aistielämyksiä. Yksinkertaistaminen ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin vähentäminen. Moniulotteisia asioita voidaan hyvin suunnitella, mutta kohteen kaikkia ulottuvuuksia ei ole tarpeen paljastaa kerralla. Uudet asiat voivat ilmetä esimerkiksi ajan kanssa, vuodenaikojen vaihtuessa tai mittakaavatasolta toiselle siirryttäessä. Uusia maailmoja voi löytyä entisten sisältä.
Toinen Treibin luento "In praise of Master Plan" käsitteli suunnitteluun ja suunnitelmiin liittyviä trendejä. Nykyään arkkitehdit haluavat alla ajankohtaisia ja ajan hermolla. Heidän odotetaan luovan koko ajan uutta ja olevan aikansa avantgardisteja. Vanhat hyvätkään toteutukset eivät kelpaa kun tavoitteena on aina ennen näkemätön ja yllättävä ratkaisu. Tuntuu siltä että vanhoja hyvin tehtyjä ratkaisuita ei voida eikä saa käyttää, vaikka ne olisivat testatusti toimivia, miellyttäviä ja pidettyjä. Sellaista ehdottava suunnittelija ristiinnaulittaisiin nopeasti plagioijana ja syytettäisiin omien ideoiden puutteesta. Unohdetaanko todellisuus ja käytännön toteutukset? Muodot ja Wau-arkkitehtuuri ohittavat toimivuuden ja käytännöllisyyden. Suunnittelija tempaistaan uusien ideoiden kilpavarusteluun ja hän kulkeutuu virran mukana muotivirtauksesta toiseen. Näin saadaan ehkä näyttäviä suunnittelukonsepteja ja kilpailutöitä, mutta saadaanko siten toimivaa ja ihmisystävällistä toteutusta? Treib kertoi esimerkin kilpailusta, jonka voittajatyö oli visuaalisesti huikea ja konsepti maailmoja syleilevä. Kun voittajatyötä piti lähteä muuttamaan toteutukseksi nousikin tie pystyyn kun suurin osa hienoista visioista eivät olleetkaan toteutuskelpoisia. Lopulta paikka toteutettiin tyystin alkuperäisestä ideasta poikkeavalla tavalla.
Eräs seikka mihin Treib kiinnitti huomiota, enkä voisi olla hänen kanssaan enempää samaa mieltä, oli byrokratian määrä suunnittelussa, joka tuntuu viime vuosikymmeninä räjähtäneen käsiin. Kun aiemmin suuremmankin suunnitelman toteutuksesta selvittiin esimerkiksi yleissuunnitelmalla ja karkeahkolla istutuskaaviolla, tarvitaan näiden kahden paperin lisäksi nykyisin pahimmillaan satoja erilaisia dokumentteja. Eri tason tarkkuudet ja vastuukysymykset tekevät suunnittelusta tarkkaan säänneltyä ja valitettavan hankalaa. Toteutusasiakirjoissa pitää rakenteet määritellä naulan tarkkuudella ja mitat millimetrin tarkkuudella. Tuntuu että esimerkiksi leikkipaikkojen suunnittelulla säädöksineen ei ole enää mitään tekemistä maalaisjärjen kanssa. Vain isot yritykset lakimiesjoukkoineen voivat enää tehdä normitettuja leikkialueita (kaupunki ottaa mielellään tekijän joka lupaa kantaa lakiteknisen vastuun). Yksi Viherympäristö lehden vakituisista kolumnisteista on suuren leikkivälinefirman tuoteturvapäällikkö, joka jokaisessa kolumnissaan kertaa kuinka ehdottoman tärkeitä turvallisuusseikat ovat. Tietysti hän korostaa niitä. Sillä tavoinhan hänen edustamansa firma saa myytyä enemmän tiukkojen turvallisuusmääräysten mukaisesti normitettua standarditavaraa.
Olemmeko menossa tässäkin amerikkalaiseen suuntaan siten että tulevaisuudessa puolet maisema- ja arkkitehtitoimistojen ammattikunnasta pitää olla lakimiehiä? Mihin on kadonnut talonpoikaisjärjen käyttö ja seikkailuhenki? Elämässä pitää pystyä ottamaan vähän riskejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti