Tiedon hyökyaalto

Suunnitelmia voidaan tehdä monella tapaa. Suunnittelu voi perustua esimerkiksi tunteeseen, faktoihin tai sitten niitä voidaan niin sanotusti "heittää lonkalta". Yleensä viimeksi mainituilla suunnitelmilla on tapana onnistua heikoimmin. Yleensä kaikkiin suunnitelmiin kuuluu jonkinlainen alkukartoitus siitä mitä halutaan saada aikaiseksi ja miten toivottuun lopputulokseen voidaan päästä. Tässä vaiheessa tulisi ottaa huomioon myös suunnitteluun vaikuttavat ulkoiset tekijät jotka pitkälti määrittelevät sen minkälaisen kehyksen sisällä suunnittelua voidaan tehdä. Jos saadaan esimerkiksi loistoidea pitkänmallisesta käytäväsaunasta joka istuu maastoonkin hienosti, niin suunnitelman heikkous voi olla siinä että puolet siitä sijaitsee naapurin maalla. Jos tämä olennainen lähtötieto jätetään huomioimatta, voi siitä aiheutua isoja ongelmia jälkikäteen. Toisaalta esimerkiksi läheisen joukkoliikenteen aikataulutiedot eivät välttämättä ole kovin relevantteja tässä tapauksessa. Lähtötietojen kerääminen, käsittely ja suodattaminen ovatkin olennainen osa suunnittelua.

Suunnitteluprosessiin olennaisesti liittyvä lähtötietojen kartoitus on tällä kurssilla paloiteltu ryhmäkohtaisiin osa-alueisiin. Aiemmin oli yhdessä pohdittu mitä kaikkea tietoa suunnittelua varten tulisi kerätä ja kukin ryhmä esitteli oman osa-alueensa tuloksia tällä viikolla. Ensivaikutelmana lähtötiedoista oli se että niitä oli valtavasti. Tiedoissa oli myös päällekkäisyyttä, toiset vanhempia, toiset tuoreempia. Tuntui että erilaista lähtötietoa tulvi päähän niin paljon että sitä oli hukkumiseen asti. Viitattuja tekstidokumentteja tuhansia sivua, erityyppistä kuvamateriaalia sadoittain. Pitäisikö nämä kaikki käydä läpi?

Koska kaikkea materiaalia on miltei mahdoton käydä läpi kovin syvällisesti käytettävissä olevassa ajassa, on syytä keskittyä oman kohdealueen ja suunnittelumittakaavan kannalta olennaisimpaan informaatioon. Laajaa aineistoa tulisi selailla kriittisesti ja tiedostaa mikä on oman suunnittelun kannalta välttämätöntä ja minkä voi rauhassa jättää vähemmälle huomiolle. Silti voi jäädä vaivaamaan jäikö jotain olennaista käsittelemättä, mutta sen tunteen kanssa on vain kyettävä elämään.

Vaikka nyt kurssille kerätty aineisto on jo käynyt läpi ryhmäkohtaisen seulan on sitä silti valtavasti. Tuntuu että valtaosa ajasta menee lähtötietojen selaamiseen, lokerointiin, arviointiin ja määrittelyyn eikä vapaalle ajatuksen juoksulle juuri jää tilaa. Katoaako suunnittelun lennokkuus ja vapaa visiointi lähtötietojen kahleisiin? Yksi suunnittelijan tehtävistä on tietysti kerätä tietoa, analysoida sitä ja pudottaa epäoleelliset pois eli tavallaan "nähdä metsä puilta" lähtötietojenkin suhteen.

Vaatii jonkin verran kokemusta tietää mikä on suunnittelun kannalta relevanttia tietoa ja mikä ei. Kokematon suunnittelija joutuu usein käymään läpi enemmän materiaalia, koska ei osaa suoralta kädeltä sanoa mikä on relevanttia ja mikä ei. Kokeneemmalla suunnittelijalla voi olla se etu että hän osaa heti työntää epäolennaisen tiedon taka-alalle. Hänellä voi olla mielessään jo ajan mittaan kertynyt "lähtötietopankki", joka antaa pohjaa suunnittelulle. Silti saatavilla olevan tiedon valtava määrä ja sen läpikäyminen voi haukata leijonan osan projektiin käytetystä ajasta ja pahimmassa tapauksessa johtaa harhapoluille.

Nykyisellä tietotulvan aikakaudella ongelma ei ole niinkään se että tietoa ei löydy vaan se että (epäoleellista) tietoa on tulvimalla. Netistä löytyy parilla hakusanalla kymmeniätuhansia linkkejä, joista osa on enemmän ja osa vähemmän relevantteja haetun tiedon kannalta, osa täysin turhia. Tiedon määrän lisääntymistä voisi verrata byrokratiaan, joka lisääntyy ja lisääntyy kunnes hukkuu omaan mahdottomuuteensa. Asiat jotka on alunperin luotu nopeuttamaan ja selkiinnyttämään prosesseja kääntyvät itseään vastaan ja hidastavat tai voivat pysäyttää prosessit kokonaan.

Keskittämisen hyöty

Tällä viikolla keskittämisen hyödyt tai pikemminkin nykyisen yliopistokokonaisuuden hajauttamisen haitat konkretisoituivat minulle, kun yritin päästä Otaniemestä Arabian kampukselle ohjaukseen ja tapaamiseen. Varasin matkaan omalla autolla reilun tunnin ja kuvittelin saapuvani paikalle hyvissä ajoin paikalle. Toisin kävi. Matkaa ei ollut kuin 12 km, mutta siihen kului Helsingin liikenteen ruuhkassa madellen yli 1,5 tuntia. Myöhästyin siis reilusti ja kirosin matkalla mielessäni moneen kertaan hajautetun kampusrakenteen, Helsingin ruuhkaisen liikenteen ja sateen joka sinä päivänä hidasti liikennettä entisestään. Olisin tietysti voinut turvautua myös julkiseen liikenteeseen, mutta ulkopaikkakuntalaisena olin omalla autolla tavallaan kotimatkalla ja Arabia oli matkan varrella.

Episodi sai minut miettimään keskitetyn kampusrakenteen hyötyjä. Liikkumisen helppous on tietysti vain yksi hyödyistä. Monen eri alan opiskelijoiden kohtaaminen helpottuu yhteisellä kampuksella ja poikkitieteellisten projektien  toteuttamiseen on paremmat mahdollisuudet. Koska Otaniemen läheisyydessä on myös paljon yritystoimintaa voivat synergiahyödyt ulottua myös työelämän suuntaan. Yhtenäiseen ja itsenäiseen kampusalueeseen on myös helpompi identifioitua. Voitaisiin ajatella että Aalto yliopiston Otaniemen kampus tarkoittaa juuri tätä paikkaa, yliopistoniemekettä, jolla on yhtenäinen leima joka tunnetaan ja tunnistetaan. Ei siis alueena mikä on vähän siellä ja täällä.

Vertauskuvallisesti kampusaluetta voidaan ajatella esimerkiksi suurena huoneistona, joka sisältää työhuoneen, keittiön, olohuoneen, makuuhuoneen ja muut tarpeelliset tilat. Olisi mukava jos tilat löytyisivät saman katon alta eikä työhuoneesta tarvitsisi lähteä syömään esimerkiksi seuraavaan kortteliin tai illalla nukkumaan viisi kerrosta ylempänä olevaan huoneistoon. Jos haluaisin rentoutua, menisin mieluummin omaan olohuoneeseen kuin lähtisin etsimään olohuonetta naapuritalosta.

Mikäli kampus pyritään saamaan toimimaan itsenäisenä pikku kaupunkina, joka sisältää kaikki opiskelijan, henkilökunnan tai muiden alueella liikkuvien henkilöiden tarvitsemat palvelut, on syytä kiinnittää huomiota kampusalueen sisäisen liikkumisen sujuvuuteen. Tämä ei välttämättä aina tarkoita mahdollisimman lyhyitä etäisyyksiä, vaan tunnetta siitä että matka paikasta toiseen sujuu luontevasti ja miellyttävästi. Jos matkan varrella on mielenkiintoisia ja vaihtelevia tiloja ja nähtävää voi pitempikin etäisyys tuntua lyhyeltä riippumatta siihen käytetystä ajasta.

Tilojen suunnittelun taasen vaikuttaa vahvasti se miten tiloissa on tarkoitus liikkua. On aivan eri asia suunnitella tiloja, joiden läpi ajetaan pääasiassa autolla kuin tiloja joissa liikutaan ainoastaan jalan tai pyörällä. Yksi Otaniemen ongelmista tuntuukin olevan se että joka paikkaan on päästävä autolla. Parkkipaikkoja löytyy jopa aivan Otaniemen ytimestä, Otakaaren sisäpuolelta lähes 700 parkkipaikkaa ja lisäksi Otakaaren kadunvarsipysäköintiä toistasataa paikkaa (Otaniemen liikkumis- ja liikennereformi 2010, s.5). Tämä seikka tuntuu hieman oudolta ajatellen Aallon alkuperäistä ajatusta Otaniemestä metsäkampuksena luonnon helmassa. Toisaalta autoilun rooli ei vielä tuohon aikaan, 1900-luvun puolivälissä, ollut niin merkittävä ja autojen määrä pysyi vähäisenä aina 1960-luvulle saakka, minkä jälkeen se kolminkertaistui kymmenessä vuodessa (http://oppiminen.yle.fi/historia-suomi/arjen-historiaa/aikamatka-arkeen-autoilu). Yksityisautoilun lisääntyessä paineet myös Otaniemessä kasvoivat ja alkoivat näkyä parkkipaikkojen lisääntymisenä alueella.

Nyt eletään kuitenkin uutta aikaa. Yleinen mielipide on että autoja alkaa olla liikaa, ne saastuttavat ja vievät paljon tilaa. Kaupungeissa yksityisautoilua pyritään vähentämään ja vihreämpää yhteiskuntaa pyritään rakentamaan julkiseen liikenteeseen tukeutuen. Otaniemen Kampuksen uudistuessa olisikin ehkä hyvä aika palata takaisin kohti metsäkampusta ja harkita muita vaihtoehtoja kampuksella liikkumiseen kuin nykyiset yksityisautoilua tukeva rakenneratkaisut.

Mahdollisuuksien tulva, onko tilaa?

Mitä syvemmälle Otaniemen piirteisiin tutustuu, sitä enemmän löytyy parannuskohteita ja seikkoja joita muuttamalla alueen ilmapiiriä ja käytettävyyttä voisi kohentaa. Alueella kulkien ja ympäristöä kriittisesti arvioiden päähän työntyy valtava määrä mittakaavallisesti erityyppisiä ideoita. On periaatteessa hyvä että ideoita pursuaa, koska todellisuus tulee usein miten ampumaan ne kuitenkin alas yksi kerrallaan. Vaikka Otaniemestä löytyy paljon parantamisen varaa, ei voida lähteä ikään kuin puhtaalta pöydältä luomaan uutta kokonaisuutta, vaan olemassa oleva historia, rakennuskanta, käytettävissä oleva tila, nykyinen reittiverkosto ja erilaiset määräykset tulevat rajoittamaan suunnittelua huomattavasti. 

Niemenkärjessä alkaa olla ahdasta. Meri estää tehokkaasti alueen fyysisen leviämisen pohjoispuolella ja kehä I:seen kiinnittyvä rakennettu Espoo länsi- ja eteläpuolella. Laajentuvasta ja tiivistyvästä Otaniemestä tulee välistä mieleen paisuva pullataikina jota yritetään väkisin survoa annettuun astiaan reunojen kuitenkin pursutessa astian reunojen yli. Tämänpäiväisillä visioilla Otaniemi tullaan hyödyntämään tehokkaasti, ehkä turhankin tehokkaasti. Onko täällä oikeasti tilaa? Loppuuko laajeneminen tähän? Mitä jos ja kun Aalto yliopisto laajenee edelleen? Tulevaisuudessa ainoa mahdollisuus lienee satelliittikampusten rakentaminen eivätkä ne tule olemaan ihan lähellä. Siinähän ikään kuin palattaisiin vanhaan tilanteeseen, missä Teknillinen korkeakoulu, Kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu ovat erillisiä saarekkeita. Ottamatta kantaa siihen luoko kaikkien alojen yhdistyminen synergiahyötyjä Otaniemessä, voi olla että maa-ala ei yksinkertaisesti riitä tulevaisuudessa tapahtuvaa laajentumista ajatellen. Ei ole marginaalia tai reservialuetta, jonka voisi hätätapauksessa hyödyntää. Kaikki taidetaan pistää menemään tässä ja nyt. 

Oli varsin ristiriitaista nähdä maanantain seminaarissa havainnekuvat alueelta nyt ja tulevaisuudessa. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä sama havainnekuva vertailun vuoksi myös esimerkiksi 50 vuotta sitten. Luulen että olisin itse viihtynyt parhaiten "ennen" kuvassa, väljässä ja pitkälti luontoympäristön hallitsemassa ympäristössä. Tulevaisuuskuvassa näytti olevan vaikka miten hienoja rakennuskokonaisuuksia ja modernia muotokieltä. Se mikä kuitenkin tuntui supistuvan minimiin oli rakennuksia ympäröivä tila, tieverkoston ulkopuolinen luontoympäristö. Tuntuu että Aallon alkuperäinen ajatus luonnonläheisestä kampuksesta lähes agraarimaisemassa on nakerrettu pala palalta pois. 

Kävin viime kesänä Harjun oppimiskeskuksessa Virojoella (Video). Vaikka kyseessä on pieni opiskelupaikka (300 opiskelijaa) eikä siten suoraan verrattavissa suureen Otaniemeen, synnytti luonnonläheinen ympäristö erittäin miellyttävän mielikuvan oppimis- ja opiskeluympäristöstä, missä voisi oikeasti viihtyä sekä oppimassa että vapaalla. Noin 900 hehtaarin tiluksilla (5 kertaa Otaniemeä suurempi alue) vanhassa kartanomiljöössä viihtymiseen vaikutti rakennuksia ja palveluita enemmän (jotka nekin olivat hyviä) alueen luontoympäristö, joka synnytti mielikuvan astumisesta vanhaan Suomi-filmiin heinäpellon laitaan. 

Pitää tietysti huomioida että mittakaava on jotain ihan muuta kuin Otaniemessä, mutta olisiko Otaniemenkin alkuperäinen tavoite ollut kehittää kulttuuria luonnon helmassa toisin kuin nykyinen malli, jossa moderneilla rakennusratkaisuilla koitetaan epätoivoisesti mahduttaa valtava määrä ihmisiä pienelle alueelle. Mieleen hiipii ajatus että yritämme nykyisillä suunnitteluratkaisuilla "pelastaa mitä pelastettavissa on". Jotta voisimme tulevaisuudessakin antaa Otaniemestä ja sen kampusalueesta luonnonläheisen vaikutelman, pitäisi nykyisistä viheralueiden rippeistä pitää kynsin hampain kiinni? Nähtäväksi jää kuinka se onnistuu...

Kohdealueen tunnustelua

Kurssi aloitettiin lyhyellä esittelykierroksella. Kurssien aihepiirejä läpikäydessä sain myös ahaa elämyksen kun aloin miettiä erikoisympäristöjen suunnittelua prosessina, mikä sopii periaatteessa minkä tahansa "tavallisesta" poikkeavan ympäristön suunnitteluun. Vaikka kurssin kohteena on nyt oppimisen ympäristöt kulkee suunnitteluprosessi samaan tapaan vaikka kohteena olisi teollisuusalue, lentokenttä, eläintarha tai mikä tahansa muu erikoisempi kohde. Liikkeelle lähdetään joka tapauksessa alueeseen tutustumisella ja erilaisten lähtötietojen kartoituksella. Prosessin kuluessa erityisympäristön aihepiirin tietämystä syvennetään ja sen vaatimukset huomioidaan. Tämä vaatii heittäytymistä kulloiseenkin erikoisympäristöön liittyvään aiheeseen, taustatietojen kaivamista ja perusteiden selvittämistä. Kun osaa suunnitella yhdentyyppisen erikoisympäristön voi soveltaa oppimaansa mihin tahansa erikoiskohteeseen. Tämä lisää motivaatiota prosessin sisäistämiseen.

Iltapäivän ohjelma oli mielenkiintoinen. Lähdimme kävelemään ympäri Otaniemeä ja teimme todellisia pikaluonnoksia (10 sekuntia) eri paikoista. Kävelyretken tarkoituksena oli aistia Otaniemen ilmapiiriä sekä henkeä ja siinä se toimi. Suurin osa reitistä oli tuttua, mutta viljelypastat ja lahopuutarha olivat uusia, vasta rakennettuja tuttavuuksia. Alueelta löytyi paljon punatiilistä rakennuskantaa, teitä ja polkuja, mukavia metsäsaarekkeita, mutta myös suuri määrä parkkipaikkoja, pusikoita ja ryteikköjä. Huomioiden että Otaniemi on meren ympäröimä niemenkärki oli meri yllättävän vähän näkyvissä ja aistittavissa alueella. Otaniemi antoi itsestään kuvan varsin monipuolisena, mutta ehkä hieman ränsistyneenä tai keskeneräisenä kohteena. Alueella oli uusia innovaatioita ja hienoja kokeilukohteita, mutta kokonaiskuva jäi sekavaksi ja resuiseksi.

Kun kävelyretken jälkeen kierroksella saavutetut ajatukset ja aistimukset piti laittaa paperille tuntui ajatus ensin varsin luotaantyöntävältä, koska käsin piirtäminen tai maalaaminen eivät ole parhaita puoliani. Minulle jäi mieleen erityisesti alueen topografia ja pintojen vaihtelevat materiaalit, kallioperä, meri, puusto, rakennukset ja ne varmasti heijastuivat myös tuotokseeni. Mielenkiintoista oli kokeilla myös muuttuvan tekijän tuomista kuvaan, joka toteutettiin läpinäkyvällä kalvolla. Uuden asian, esimerkiksi taideteoksen, löytyminen maisemasta muuttaa sen visuaalista ilmettä huomattavasti. Silmä ei kohtaakaan enää välttämättä ensisijaisesti maastoa ja rakennuksia, vaan maisemaan tuotu muuttuja voi itsensä lisäksi nostaa esiin muita ympäristön piirteitä. Paikan ilmapiiri ikään kuin muuttuu.

Otaniemen maisemarakennetta

Otaniemen maisemarakennetta + muuttuva tekijä

Luento-osuudessa nostettiin esiin useita erityyppisiä kampuskohteita maailmalta. Oli mielenkiintoista havaita kuinka brändien luominen ja nykyaikana myös kestävän kehityksen huomioiminen on yliopistoille hyvin tärkeää. Otaniemen haasteena voikin olla koko niemenkärjen saaminen yhteisen brändin alle. Identiteetti pitäisi olla havaittavissa kun ihminen liikkuu missä tahansa Otaniemen alueella, oli se sitten asuinrakennusten ympäristössä, varsinaisissa oppilaitoksissa tai palvelurakennuksissa, yhteisissä ulkotiloissa tai alueen laitamilla, hän pystyy joka paikassa tunnistamaan olevansa Aalto kampuksella eikä jossain epämääräisillä rajamailla.

Ympäristön vaikutus oppimiseen

Olen aloittamassa kurssia Erityisympäristöjen suunnittelu, jossa nyt syksyllä 2014 käsitellään oppimisympäristöjä ja keskitytään erityisesti Otaniemen kampusalueeseen. Kurssin aihealuetta eli oppimisympäristöjen suunnittelua voidaan lähestyä niin monesta eri näkökulmasta että se tekee projektista mielenkiintoisen ja monipuolisen mutta samalla haastavan. Aihetta voidaan pohtia esimerkiksi psyykkisistä lähtökohdista: tekeekö tietynlainen ympäristö opiskelusta helpompaa, motivoivampaa, voivatko ihmiset paremmin? Sitä voidaan lähestyä myös maisemallisesta tai taiteellisesta näkökulmasta: olisivatko visuaaliset elementit merkittäviä alueen viihtyisyyden kannalta. Toisaalta voidaan tarkastella myös käytännönläheistä näkökulmaa: millä liikennejärjestelyllä saavutetaan parhaat yhteydet eri paikkojen välille, tarvitaanko matkan varrelle nähtävää, koettavaa, tehtävää? Pyritäänkö kampusalueesta tekemään itsenäinen eli minkä verran se tarvitsee ulkopuolisia tukipalveluita? Paljon kysymyksiä mutta tässä vaiheessa vielä vähän vastauksia.

Koko Otaniemen kampusalueen visiointi tuntuu mittakaavallisesti niin laajalta kokonaisuudelta ettei yhden kurssin puitteissa välttämättä voi mennä aivan detaljitason suunnitteluun asti. Kuitenkin pienempienkin osa-alueiden pohtiminen, kuten rakennusten sisäpihojen toiminnallisuuden lisääminen tai alueellisten viihtyvyyttä lisäävien kohteiden suunnittelu,  tuntuu myös tarpeelliselta. Kurssin alussa pitäneekin selvittää millaisiin mittakaavoihin ja mihin osa-alueisiin tällä kurssilla on syytä keskittyä. Vaikka hyviä paikallisia ideoita ja suunnitelmia löytyisikin olisi hyvä myös koota ne suunnitelmallisesti yhteen, jotta alueesta syntyy monipuolinen ja toimiva kokonaisuus eikä pienten hyvien ideoiden tilkkutäkki vailla punaista lankaa.

Kävin pari vuotta sitten Stanfordin kampuksella Kaliforniassa ja se häikäisi minut kertaheitolla. Paikka oli täynnä elämää, sekä sisä- että ulkotiloissa, heti aamusta myöhäiseen iltaan asti. Alueella oli toista tusinaa kahvilaa tai ruokapaikkaa, erilaisia urheiluväline- ja kirjakauppoja, lukematon määrä laadukkaita urheilupaikkoja ja -mahdollisuuksia, puistoja, taidegallerioita, oleskeluaukioita ja kaiken yhdistävät kattavat kevyen liikenteen väylät. Polkupyörät tuntuivatkin olevan pääasiallinen kulkumuoto tällä kampuksella.

Stanfordiin verrattuna Otaniemi on varsin vaatimaton kokonaisuus. Vaikka Otaniemen rakennukset ja aukiot ovat suojeltua Alvar Aalto arkkitehtuuria, tuntuu nykyinen kampusalue hieman toimimattomalta. Ehkä alkuperäinen mittakaava on pursunut yli äyräidensä, opiskelijamäärät kasvaneet, opiskelija-asuntolat nousseet tarpeeseen ilman kokonaisvaltaista ympäristösuunnittelua. Kurssilla osa näistä asioista varmasti selviää ja onkin mielenkiintoista tutustua myös Otaniemen historiaan. Muualla asuvana en juurikaan ole tutustunut Otaniemeen opiskeluaikojen ulkopuolella, mutta paikasta on syntynyt mielikuva jossa käydään opiskelemassa, mutta ei viihtymässä. Kuitenkin kokonaisvaltaisesti viihtyisä ympäristö tarjoaisi varmasti paremmat puitteet myös opiskeluajan ulkopuoliselle oleskelulle. Vastikään toteutettu kaupunkiviljelyalue Otaniemen keskellä on hyvä askel oikeaan suuntaan, ja ehkäpä tämä kurssi ja sen tuomat ideat voivat osaltaan avata uusia mahdollisuuksia ja luoda visioita viihtyisämmästä Otaniemen kampuksesta.

Pyrin syventämään tällä kurssilla käsityksiäni julkisten tilojen ympäristöjen suunnittelusta, erityisesti oppimisympäristöjen suunnittelusta. Haluan oppia tunnistamaan oppimisympäristöissä tarvittavat ja oppimista tukevat tekijät, joihin voidaan vaikuttaa ympäristösuunnittelulla. Kaipaan lisätietoja esimerkiksi ympäristön psyykkisistä ja fyysistä vaikutuksista. Toivon saavani tietoja joita voin soveltaa eri mittakaavan oppimisympäristöissä alkaen päiväkotien tai koulujen pihoista ja muista oppimisalueista aina suuriin yliopistokampuksiin asti. Hieman riippuen lopullisen suunnitelman tai osasuunnitelmien mittakaavasta olisi hyvä myös nähdä millaisia asiakirjoja ja detaljeja vaaditaan suunnitelmien toteutukseen.