Kritiikkiä antamassa ja saamassa

Kurssi päättyi tällä viikolla. Maanantaina kurssilaiset esittivät omat suunnitelmansa ja keskiviikkona niistä saatiin palautetta. Kritiikkitilaisuus on aina yksi kurssin jännittävimpiä vaiheita. Ensin oma suunnitelma tulee esitellä muille, joka jo sinänsä on haastavaa. Sen jälkeen saa kuulla mitä mieltä muut ovat suunnitelmasta, joka on vielä jännittävämpää. Kun omaa suunnitelmaa on työstänyt pitkään, nähnyt sen eteen paljon vaivaa ja kuluttanut lukemattomia työtunteja, on tietysti mielenkiintoista kuulla mitä mieltä muut ovat ideasta. Sitä miettii osaako tuoda olennaiset asiat esille siten että muut ymmärtävät omat suunnitteluratkaisut? Aina tämä ei onnistu. Esitykseen käytettävissä olevan lyhyen ajan tai heikosti kasatun esitysmateriaalin vuoksi omat ajatukset eivät konkretisoidu yleisölle ja katsoja saa aiheesta erilaisen kuvan kuin miltä se suunnittelijan päässä näyttää. Tämän vuoksi kritiikki voi joskus tuntua työn tekijästä hämmentävältä.

Sanalla "kritiikki" tuntuu olevan kovin negatiivinen leima vaikka voihan kritiikki toki olla positiivistakin. Kritiikkitilaisuus mielletään usein piinapenkiksi, missä työn tekijä on "grillattavana". Tämä ei kuitenkaan liene tarkoitus. Kritiikin tulisi olla luonteeltaan rakentavaa. Kriitikon nostaessa esille epäkohtia olisi hänen myös hyvä tarjota tilalle vaihtoehtoja. Tällä kurssilla annettu vertaiskritiikki oli vaihtelevan tasoista. Kaikissa arvioissa nostettiin kuitenkin esiin sekä suunnitelman hyviä että huonoja puolia ja epäkohtia nostettiin esille oikeutetusti. Vaikka jotkut arviot tuntuvat tekijästä asiattomilta tai perusteettomilta, tulisi kritiikkiin suhtautua maltillisesti. Ne ovat antajansa omia mielipiteitä ja joku toinen voi olla asiasta aivan toista mieltä. Tekijä on kuitenkin syventynyt aiheeseen ja paininut siihen liittyvien ongelmien kanssa viikko- tai kuukausitolkulla. Kriitikolla sen sijaan on ehkä ollut mahdollisuus tutustua työhän vain jokunen tunti jolloin kaikki suunnitelman nyanssit eivät välttämättä ole avautuneet. Tämä on ehkä myös kriitikon etu, koska hän voi tarkastella asioita ikään kuin puhtaalta pöydältä, vailla prosessin muodostamia ennakkokäsityksiä. Tekijä on voinut uppoutua suunnitelmaansa ja sitoutua omaan ideamaailmaansa niin syvälle, että hänen on vaikea nähdä suunnitelmaansa enää uudesta perspektiivistä. Tämän vuoksi suunnitelman esittely matkan varrella ulkopuolisille tahoille voi antaa virkistäviä vihjeitä erilaisista näkökulmista ja estää mahdollista ideoiden urautumista.

Kritiikkitilaisuus on joka tapauksessa kurssin tärkeintä antia. Jos ei saa/vastaanota työstään palautetta jää puolet kurssin hyödystä puuttumaan. Olen moneen otteeseen toivonut että kritiikin saisi myös kirjallisena, jolloin siihen olisi helpompi palata ja miettiä miksi jokin asia koettiin toisin kuin olin sen itse ajatellut. Koska kritiikki kuitenkin on pääosin filosofista pohdiskelua voi sitä olla hankala saattaa kirjalliseen muotoon tai ainakin se kärsisi prosessissa inflaatiosta ja puheen pohdiskeleva sävy muuttuu äkkiä puolitotuudeksi jos se tarjoillaan mustana valkoisella.

Saako valehdella?

Suunnitelmien esitystapa ja sen mahdollinen valheellisuus herätti keskustelua. Kuinka paljon esityskuvissa voidaan kaunistella totuutta tai esittää käytännössä mahdottomia visioita? Ei ole ollenkaan erikoista törmätä esimerkiksi kuviin, joissa aurinko paistaa kauniilta sinitaivaalta ja kaikki kuvassa näkyvä kasvillisuus kukkii samaan aikaan, vaikka todellisuudessa kyseisten kasvien pitäisi kukkia aivan eri aikaan vuodesta. Kuvan ihmiset ovat hymyileviä ja iloisia, kaikki pinnat ja materiaalit virheettömiä ja hohtavat puhtauttaan. Läpikuultavan kirkkaat vesipinnat kutsuvat sukeltamaan tai juomaan satumaisen puhdasta vettä. Vielä kun kuvaan lisätään muutama vähäpukeinen katseenvangitsija, niin unelmakuva suunnittelukohteesta on valmis.

Kaunistellut mielikuvat ovat tuttuja markkinoinnin maailmasta. Normaalimaailmassa esiintyvät negatiiviset elementit ja laitapuolen ilmiöt  loistavat usein poissaolollaan. Poissa ovat roskat ja pultsarit, vedessä lilluva moska ja syksyisen sateen piiskaamat puoliksi ruskeat pensasryhmät tai puuvanhukset? Poissa ovat auringon haalistamat pinnat ja rikkoutuneet kalusteet. Poissa ovat "rumat" ihmiset? Kun asiaa ajatellaan tarkemmin on tämä aivan luonnollinen tapa ajatella. Ihmisen haluavat elää onnellisessa maailmassa. He haluavat nähdä hurmaavia asioita ja ajatella ympäristönsä kauniiksi. Kuka haluaisi kulkea tilassa, missä ympärillä näkyy jatkuvasti epämieluisia asioita? Ihminen on myös taitava näkemään asiat positiivisten lasien läpi. Epämieluisat asiat usein katoavat havaintoalueelta tahallisesti tai tahattomasti.

Onko suunnittelijalla oikeus valehdella tai kauniimmin sanoen parannella reaalimaailmaa jos hänen tavoitteenaan on myydä suunnitelmansa asiakkaalle? Jos on niin kuinka paljon? Mihin raja voidaan vetää? Kuvitellaan kahta kilpailevaa suunnitelmaa, joista toisessa kohdealue on esitetty inhorealistisella tavalla, epäsuotuisaan vuodenaikaan ja huonossa säässä missä oudot tyypit liikkuivat hieman ränsistyneessä ympäristössä. Toisessa suunnitelmassa sama kohdealue on esitetty kauniina kesäpäivänä, trimmatut kiiltokuvaihmiset ovat onnellisen näköisiä ja kaikki hohtaa. Kumman suunnitelman sinä ostaisit? Ei tietenkään ole tarkoitus esittää suunnitelmaa mahdollisimman kehnossa valossa, mutta ehkäpä pieni ripaus todellisuudentajua pitäisi sisällyttää vaatimuksiin. On niin helppoa valehdella.

Törmäyskurssille joudutaan viimeistään siinä vaiheessa kun suunnitelmia pitäisi alkaa realisoimaan. Kuinka paljon toteutussuunnitelma poikkeaa havaintokuvissa esitetystä kiiltokuvamaailmasta? Kuinka paljon lopullinen toteutus poikkeaa ennakkoon luoduista mielikuvista? Mieleen tulee Michael Douglas elokuvassa Falling Down, missä hampurilaisketjun luoma mielikuva herkkupurilaisesta ei aivan vastaakaan totuutta reaalimaailmassa (https://www.youtube.com/watch?v=-eREiQhBDIk).

Kohteita ja teemoja

Vaikka suunnittelun toimeksiannot voivat poiketa toisistaan merkittävästi, niin periaatteessa samaa toimintamallia voidaan soveltaa kaikkiin suunnittelutehtäviin. Kun tehtäväkenttää laajennetaan riittävästi voi eteen tulla varsin erilaisia toiminnallisia ympäristöjä. Riippumatta siitä onko kohteena naapurin puutarha, viemärikansan maanalainen luolasto tai kuuhun perustettava siirtokunta, on prosessin eteneminen samankaltainen. On tärkeää tutustua riittävän syvällisesti suunnitteluteeman taustoihin ja kyseisen alan toiminnallisiin malleihin. Tämä voi tapahtua esimerkiksi teeman mukaisiin referenssikohteisiin tutustumalla, alan kirjallisuutta lukemalla ja asiantuntijoiden kanssa keskustelemalla. Kurssi on avannut menetelmiä ja toimintamalleja, joilla päästään kiinni mitä erilaisempiin kohdeympäristöihin ja teemoihin. Kohde ja teema on syytä eriyttää lähtökohtina. Kohdealueen suhteen esimerkiksi maantieteellinen sijainti, ilmansuuntien tarjoamat mahdollisuudet, ympäröivä olemassa oleva infrastruktuuri ja niin edelleen toimivat vaihtelun tekijänä. Ehkäpä vielä tärkeämpi lähtökohta on kuitenkin teema, jolla suunnitelma on tarkoitus toteuttaa. Teema määrittelee aika pitkälti sen miten ja minkälaista suunnitelmaa lähdetään viemään eteenpäin. Tuleeko paikalle huvipuisto, koulu vai hautausmaa? Keitä ovat alueen tulevat käyttäjät? Mikä on suunnittelun aikahorisontti: onko tavoitteena käyttää aluetta viikonlopun juhlissa, kesän näyttelyalueena, kymmenien vuosien asuinympäristönä vai satojen vuosien tulevaisuuskohteena? Yleensä teema on tiedossa ennen suunnittelua, mutta on toki myös mahdollista (joskin harvinaista) että kohteen tulevaisuus on avoin ja suunnittelija saa itse päättää minkälainen teema alueella parhaiten voisi toimia. Tällöin on hyvä että suunnittelijalla on riittävästi referenssejä ja vaihtoehtoja alueelle sopivan käyttötarkoituksen luomiseksi.

Opinko mitään?

Erityisympäristöjen suunnittelu kurssi on lisännyt valmiuksia toimia periaatteessa minkälaisessa ympäristössä tahansa ja opettanut asettamaan suuntaviivoja erityyppisissä suunnittelukehyksissä. Alkuun epämääräisen oloinen tehtävä hahmottuu ja tarkentuu usein prosessin kuluessa. Samalla tietyt alussa asetetut tavoitteet voivat tuntua turhilta ja toisaalta uusia huomioitavia asioita voi ilmaantua. Tämän vuoksi alkuun asetettu työohjelma ja siihen kirjatut tavoitteet, työtunnit ja materiaalit voivat muuttua matkan varrella. Koska oman työmäärän ja tuotettavan materiaalin arviointi on monessakin suhteessa hyödyllistä ja tarpeellista, olisi siihen kuitenkin kyettävä. Arviointikyky paranee pitkälti kokemuksen ja rutiinin myötä. Mitä enemmän erilaisia projekteja tulee tehtyä sitä paremmin pitäisi periaatteessa pystyä arvioimaan seuraavaan projektiin kuluva aika ja muut tekijät. Koska tällä alalla kukin projekti on kuitenkin yksilöllinen, ei varmaan koskaan voi täydellisesti etukäteen arvioida uuden projektin vaatimaa työohjelmaa.

Tällä kurssilla asetin itselleni monenlaisia tavoitteita työohjelmaan. Luin ne nyt jälkikäteen uudelleen läpi ja arvioin miten lopullinen työni vastasi näitä etukäteen asetettuja tavoitteita. Suurin osa työohjelman tavoitteista toteutui, tosin tuntilaskelmat tuli ylitettyä reilusti. Etupainotteisen työtavan vuoksi tunteja ei viimeisinä viikkoina tullut enää kohtuuttomasti, mutta alkupuolella tulikin sitten tehtyä pitkiä päiviä. Tuotettavassa materiaalissa oli pieniä muutoksia, erityisesti mittakaavoissa, mutta pääpiirteissään lopullisesta työstä löytyivät kaikki alkuperäisessä työohjelmassa mainitut dokumentit ja sen lisäksi vielä pari ylimääräistä. Blogien kirjoittamiseen tuntui menevän suhteettoman paljon aikaa joka oli periaatteessa pois varsinaisesta suunnittelutyöstä. Kurssin puitteissa ja osana oppimisprosessia kirjoitustyö kuitenkin antoi aikaa ajatella taustoja ja pyöritellä omia ajatuksia hieman laajemmassa perspektiivissä.

Ehkäpä taitotaso tämänkin kurssin myötä kehittyi taas pykälän, joten nyt on hyvä suunnata valoisin mielin kohti uutta vuotta ja uusia suunnitelmia.

Loppusuoralla

Kurssi lähestyy loppuaan ja suunnitelma alkaa olla paketissa. Aineiston saaminen valmiiksi hyvissä ajoin ennen määräaikaa sisältää sekä hyviä että huonoja puolia. Toisaalta ei viimeisinä päivinä tarvitse jännittää saako kaiken materiaalin valmiiksi asti, vai jääkö jokin osuus puolitiehen. Yönsäkin nukkuu paremmin, kun tietää ettei tarvitse tehdä viime hetken piirroksia ja selostuksia kiireellä ja hosuen. Vaikka aikaa jääkin jäljelle on kuitenkin vaikea jäädä vain odottelemaan päätösvihellystä. Avaan työhön liittyviä dokumentteja ja kuvia edelleen päivittäin ja viilaan vielä jotain pientä. Yksi viiva tuonne lisää, yksi varjo tänne, tuohon vähän eri värisävy jne. Muutoksia joita kukaan ei todennäköisesti huomaa lainkaan. Samalla ehdin miettiä olisiko pitänyt ottaa koko aiheeseen erilainen lähestymiskulma ja kyseenalaistan omia lähtökohtiani. Nyt kun siihen ei ajallisesti ole enää mahdollista vaikuttaa pitäisi kuitenkin tyytyä tehtyihin ratkaisuihin ja keskittyä perustelemaan ne hyvin.

Tähänkin työhön on käytetty runsaasti työtunteja, reilusti yli työohjelmassa määriteltyjen, ja reilun viikon kuluttua on esityksen vuoro. Se mitä on tullut koko syksy pohdittua, punnittua, suunniteltua ja koostettua pitäisi nyt tiivistää kymmenen minuutin pituiseksi tiukaksi ja vetäväksi paketiksi, joka antaisi myös asiaa tuntemattomille kuulijoille hyvän kuvan suunnitelman ydinsisällöstä. Siis kymmenessä minuutissa! Sehän ei ole juuri mitään.
 

http://www.kriengsak.com/sites/files/10-minute-clock.jpg

Testasin juuri oman esitykseni läpipuhumista. Tiivistin kuvakerronnan tarpeellisiin piirroksiin ja pyrin esittämään vain olennaiset suunnitelmaan liittyvät asiat jättäen analyysit ja perustelut minimiin. Aikaa meni reilut 20 minuuttia. Tästä pitäisi siis pudottaa vielä yli puolet pois. Tuntuu että suunnitelmasta ehtii kertomaan vain luurangon ilman lihoja.




Esitysaika on olemattoman lyhyt siihen että voisi kattavasti kuvailla lähtökohtia, syy- ja seuraussuhteita tai syvällisempiä analyysejä siitä miksi on johonkin suunnitteluratkaisuun päätynyt. Aikaa on ehkä juuri olennaisimpien suunnittelutuotosten esittelyyn ja siihenkin varsin niukalti. Toisaalta on harmillista että aikaa ei ole riittävästi, koska perusteiden läpikäyminen voisi avata yleisöllekin paremmin suunnittelun juonenkäänteitä ja syitä erityyppisille ratkaisuille. Toisaalta suunnitelman puristaminen kymmenen minuutin tiiviiseen pakettiin on hyvä, koska itse yleisön puolella istuessani mikään ei tunnu sen rasittavammalta kuin kuunnella turhan pitkiä jaaritteluja asiasta ja sen ympäriltä. En myöskään mitenkään erityisesti nauti esiintymisestä ja olen siinä mielessä ihan tyytyväinen mitä nopeammin homma on ohi. Lyhyt aika tarkoittaa kuitenkin sitä että esimerkiksi runsaasta kuvamateriaalista pitää valita vain ne suunnitelman kannalta olennaisimmat ja sitä parhaiten luonnehtivat kuvat. Pitkiä tekstejä ei kukaan yleisöstä oikein jaksa lukea, joten niiden määrä on syytä pitää minimissä. Tarkoitushan on saada oma ideansa myytyä kuulijalle vakuuttavasti. Tässä kohtaa suunnittelijan tulisikin muuntua maisema-arkkitehdistä markkinoinnin ammattilaiseksi, joka kykenee tarjoamaan ideansa houkuttelevasti paketoidussa kääreessä asiakkaalle tai kuulijakunnalle.

http://gdj.gdj.netdna-cdn.com/wp-content/uploads/2012/12/packaging+design+10.jpg

On todella mielenkiintoista nähdä mitä muut ovat saaneet aikaiseksi. Paitsi se että suunnitelmat sinänsä voivat olla kiehtovia, myös niiden esitystapa ja tuotettu aineisto voi opettaa paljon. Syntyykö muiden esityksiä seuratessa ajatuksia "Loistoidea, noinhan sen olisi voinut tehdä", "Mitähän nuo symbolit mahtavat tarkoittaa?", "Tuo kuva näyttää todella hyvältä" tai "Ai niin, tuon näkökulman unohdin kokonaan"?. Uskon että tiiviit esitykset tulevat kertomaan paljon asioita paitsi maisema-arkkitehtuurin eri tyyppisestä soveltamisesta samassa kohdeympäristössä, mutta myös omien ideoiden julkituonnista ja esitystekniikasta. Toivon että kaikki saavat esityksensä valmiiksi ilman suurempaa loppumetrien stressiä ja mahdollista "viimeisen yön" puristusta.

Multiprojektit

Viime aikoina on ollut tavallista kiireisempää. Sain äskettäin melko ison toimeksiannon, joka vie runsaasti työtunteja lähitulevaisuudessa. Lisäksi koitan työstää materiaalia yhteen käynnissä olevaan kilpailuun. Sitten on vielä tämä studiokurssi, mikä lähestyy loppuaan ja valmista pitäisi saada aikaiseksi.

Tiedän että työelämässä maisema-arkkitehtitoimistoissa voi olla samanaikaisesti käynnissä monta yhtäaikaista suurtakin projektia, mutta toisaalta tekijöitäkin on yleensä useita. Minä toimin kuitenkin yksin ja itsenäisesti ja pyrin yleensä keskittymään yhteen projektiin kerrallaan ja työstämään sitä mahdollisimman tehokkaasti. Nyt tämä aikaa vievien projektien lukuisuus vaatii kohdallani tiettyä priorisointia. Koitan saada studiokurssin materiaalin valmiiksi mahdollisimman nopeasti, jotta voin paremmin keskittyä seuraavaan projektiin. Minun on vaikea hyppiä projektista toiseen kesken kaiken. Haluaisin saada yhden päätökseen ennen toisen aloittamista. Joskus voi tietysti olla ihan hyväksi ottaa etäisyyttä käsillä olevaan projektiin, joko paneutumalla johonkin toiseen projektiin hetkeksi tai sitten tyystin muihin asioihin. Kun ottaa välillä hieman etäisyyttä tehtäviin ja tuulettaa pääkoppaa, voivat mahdollisesti junnaamaan jääneet ajatukset selkiytyä. Joskus tällaisen tuulettumisen jälkeen asiat taas luistavat liukkaammin eteenpäin. Silti, kun olen keskittynyt tekemään jotakin tehtävää, en haluaisi keskeyttää sitä mistään hinnasta. Kun olen päässyt sisälle siihen maailmaan ja mielenmaisemaan jota tehtävä edellyttää, haluan säilyttää sen mahdollisimman pitkään. Kun kaikki käsillä olevaan työtehtävään liittyvät palaset on imetty aktiiviseen käyttömuistiin, on työn eteneminen sujuvampaa ja sitä pysyy ikään kuin koko ajan kartalla.  Harmittelen sitä että vatsa alkaa jossain vaiheessa murista merkiksi siitä että pitäisi käydä syömässä. Teen töitä kotona ja saan yleensä olla aamupäivät melko rauhassa, mutta sitten kun jälkikasvu saapuu koulusta kotiin, niin keskittyneen työn tekemisen voi käytännössä unohtaa. Kun hyvin virtaavan työprosessin joutuu keskeyttämään syystä tai toisesta, kestää melkoisen pitkään ennen kuin taas pääsee takaisin siihen tilaan.

Nykyään korostetaan usein slow life teemaa, jonka mukaan elämän vauhtia tulisi sopeuttaa eli käytännössä hidastaa tahtia ja leppoistaa elämää. Olen itse samalla kannalla ja mielestäni elämästä pitäisi päästä nauttimaan ajan kanssa. Tehdään vaikka projekti vuodessa, mutta tehdään se syvällisesti ja hyvin. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Nykytrendi on ahtaa päivä täyteen tapahtumia ja pyrkimys suoriutua mahdollisimman monesta asiasta mahdollisimman lyhyessä ajassa. Mitä siitä jää käteen? Tässä piilee se vaara että kaikki jää enemmän tai vähemmän pinnalliseksi. Olisi hyvä tehdä vähempi asioita ja kokea ne syvemmin. Tämä vaatii kuitenkin tietynlaisen mielenlaadun ja toimintamallin. Asiaa ei auta se että normaalisti kaksi kuukautta kestävää projektia venytetään vuoden mittaiseksi. Ensin puuhataan sitä ja tätä, pyöritellään ajatuksia eikä oikein saada mitään aikaiseksi ja sitten viimeisen kahden viikon aikana huomataan että loppu lähestyy ja alkaa tavaton touhotus ja stressi kun kaikki koitetaan saada valmiiksi viime hetkellä. Annettu aika ei siis yksin helpota vaan tarvitaan kykyä tehdä asioita ja osa-alueita valmiiksi hyvissä ajoin ja jaksottaa tehtävät niin että kiireen tuntua ei tule missään vaiheessa, ei edes projektin lopussa.

Silti monilapsisen perheen päänä huomaan että jokaiselle päivälle tuntuu olevan tekemistä enemmän kuin tarpeeksi. Lasten harrastuksiin vieminen ja tuominen, turnauksissa ja tapahtumissa istuminen haukkaa leijonanosan viikon tunneista. Koita tässä sitten rauhallisesti ja keskittyneesti tehdä töitä tai nauttia muista asioista. Kun aika tuntuu olevan kortilla on vaikea toteuttaa slow life teemaa.

Taitaa olla parasta ryhtyä taas töihin...

Käyttäjäprofilointia

Kokonaisvaltaisessa suunnittelussa pyritään aina huomioimaan mahdollisimman monta eri näkökulmaa. Suunnitteluperusteina voidaan käyttää historiaa, ilmastoa, maisematilaa, topografiaa, toiminnallisuutta, taiteellisuutta, liikennettä ja niin edelleen. Yksi tärkeimmistä näkökulmista lienee kuitenkin käyttäjänäkökulma. On tärkeää tiedostaa millaiselle kohderyhmälle aluetta suunnitellaan. Ilman käyttäjänäkökulmaa jää alueen suunnittelu torsoksi. Voisi ehkä sanoa että käyttäjänäkökulma on ohjaava näkökulma jota muut näkökulmat tukevat.

Tämän viikon luennolla ja työpajassa kävimme läpi käyttäjälähtöisen suunnittelun perusteita ja erilaisia profilointeja eri tyyppisille kohderyhmille. Pyrimme luomaan erilaisia opiskeluun liittyviä käyttäjähahmoja, joiden elämään ja opiskelutapoihin pyrimme syventymään mielikuvien ja sarjakuvien muodossa. Oli hauska huomata kuinka paljon erityyppisiä hahmoja saimme luotua. Pyrimme myös reflektoimaan näiden hahmojen toimintaa omalla kohdealueella. Onko alue suunniteltu vain Kalle Keskivertoa varten? Entä jos alueelleni tulee Pekka Perfektionisti, kuinka hän voi hyödyntää alueen toimintoja ja palveluita? Mitä voin tarjota Late Lusmuilijalle, jotta alue parantaisi hänen oppimiskokemustaan? Sirkku Sosiaalinen pitää ryhmätyöstä ja haluaa tavata muita ihmisiä. Erkki Erakko taas viihtyy paremmin yksikseen ja keskittyy töihinsä mieluummin rauhallisessa paikassa. Aluetta ei välttämättä voi suunnitella niin että se palvelisi kaikkia mahdollisia kohderyhmiä. Olisi silti hyvä jos useampi kuin yksi käyttäjäryhmä löytäisi alueelta itselleen sopivan lokeron tai toimintakentän.

Voi olla hyödyllistä pohtia suunnittelun perusteita myös erityyppisten skenaarioiden avulla, kuten vuodenaikojen vaihtelun tai pitemmän aikajänteen muutosten kautta. Liian yksiulotteinen suunnittelu voi näyttää hyvältä hetken pysäytyskuvana, mutta miten käy kun olosuhteet muuttuvat? Miltä tuntuu esimerkiksi kesäkuvissa upealta näyttävä viherelementtien ympäröimä aukio syksyllä kun lehdet ovat pudonneet tai talvella kun lunta on puoli metriä? Miltä näyttää nykyisiä standardeja tiukasti noudatteleva oppimisympäristö kymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä mahdollisten uusien standardien tai virtuaalimaailman sisällä? Sama pätee käyttäjiin. Kuinka keskiverto-opiskelijalle suunnitellussa ympäristössä viihtyy juuri lukiosta päässyt ensimmäisen vuoden opiskelija tai väitöskirjaansa tekevä vanhempi konkari? Näillä on kuitenkin aivan erilaiset lähtökohdat ja fyysiset ja sosiaaliset toiveet voivat myös poiketa suuresti toisistaan.

Vaaditaan hieman mielikuvitusta astua toisen saappaisiin ja lähteä kävelylle omalle suunnittelualueelle. Lähestymistapa tarjoaa kuitenkin hyvän tavan nähdä suunnittelun mahdolliset puutteet tai rajoittuneisuudet.

Taiteellista tarkkuutta

Suunnittelijan rooli on kaksijakoinen. Toisaalta hänen pitää olla luomiskykyinen ja hänellä tulee olla omaperäinen taiteellinen näkemys. Kun suunnitelma etenee, on tämä omassa päässä muotoutunut, ehkä hankalasti hahmotettavissa oleva taiteellinen visio tarjottava selkeänä ja ymmärrettävänä pakettina muille, niin että suunnittelijan lisäksi muutkin henkilöt saavat kiinni jutun juonesta. Tässä tuleekin se hankala osuus. Kuinka esittää muille se fantastisen oivallusten sarja ja kokonaiskuva, joka suunnittelijan päässä näyttäytyy kirkkaana ja tunnelmallisena? Tämä pitäisi tehdä niin ettei ajatus latistu matkan varrella ja ettei toiselle välitettävä kuva ole liian sumea tai tylsä. Jos viesti ei välity kunnolla, voi toteutus ontua. Suunnittelija voi päätyä ajattelemaan "Eihän sen noin pitänyt mennä" tai "En minä nyt ihan tuota tarkoittanut", kun kyse on usein siitä ettei suunnittelija ole kyennyt esittämään asiaa vastaanottajan aaltopituudella.

Riippuu tietysti hieman kohdeyleisöstä millä tasolla ja millä tapaa omat ideat ja suunnitelmat on esitettävä. Jos ajatuksia on tarkoitus kiteyttää kollegoille voi tietty taiteellinen vapaus olla paikallaan. Jo muutama "sinne päin" vedetty viiva ja väritahra paperilla voivat herättää ajatuksen henkiin samaa kieltä puhuvien henkilöiden kanssa. Samalla jää tilaa mielikuvitukselle ja uusille ideoille mahdollista jatkokehittelyä varten. Jos kuitenkin on tarkoitus esittää suunnitelma kaivinkoneen kuljettajalle, jonka tulisi sen mukaan rakentaa kohde, on esitystavan syytä olla sen verran selkeä ettei se jätä tilaa väärinkäsityksille. Vaikka kaivurikuski pystyisi kokemuksensa perusteella toteuttamaan vaillinaisiakin suunnitelmia voivat ne toteutua toisin kuin suunnittelija on tarkoittanut. Jos suunnitelmaan on esimerkiksi piirretty suora viiva, jossa lukee "oja", tietää kaivurikuski ehkä jo kokemuksesta miten syvän ojasta tekee ja millä jyrkkyydellä penkkojen kallistukset vuolee. Aloitteleva tekijä voi olla kuitenkin sormi suussa moisen epätarkkuuden kanssa. Koska kuskin on häpeällistä kysyä täsmennystä ohjeisiin hän alkaa kaivaa perstuntumalla ja lopputulos voi olla mitä vain.

Kokemukseni mukaan parhaat kaivurikuskit voivat toisaalta olla aika taikureita ja heillä voi hyvinkin olla taiteellista silmää. Maakellaria rakentaessani minulla oli projektissa mukana kaksi kaivurikuskia. Ensin toinen avustamassa kuopan kaivamisessa ja toinen kellarin peittämisessä. Ensimmäistä kuskeista sain olla koko ajan ohjeistamassa, mihin maamassat pitäisi laittaa, mistä pitäisi vielä kaivaa vähän, mitä reunaa pitäisi viistää lisää jne. Aikaa meni runsaasti turhaan nyhräämiseen. Palkkasin toisen kuskin täyttöhommaan ja sain ihailla vierestä kuinka homma hoitui. Kaivinkone työskenteli nopeasti ja maamassat siirtyivät juuri sinne mihin piti. Välillä hän pyöritteli isoja kiviä kauhalla saadakseen niiden parhaan pinnan esille. Hän myös ehdotti hyviä ratkaisuita joita en itse tullut ajatelleeksi. Kaiken kaikkiaan homma sujui hienosti. Tämä kaikki siis ilman mitään paperista suunnitelmaa. Vain lyhyt keskustelu siitä mitä toivoin.

Kenelle suunnitelmat sitten tehdään? Jotkut suunnittelevat asioita ihan omaksi ilokseen, mutta ammattityönä tehtävillä suunnitelmilla on yleensä jokin kohdeyleisö. Suunnitelmia voi joutua esittelemään asiakkaille, kollegoille, asiantuntijoille, taiteilijoille, perheenjäsenille, työmiehille, kilpailuraadille, lapsille, vanhuksille eli periaatteessa kenelle tahansa. Ja jokainen näistä vastaanottajista vaatisi erilaisen lähestymis- ja esitystavan. Lapsille on turha esitellä suunnitelmaa samalla tavoin kuin asiantuntijoille ja työmiehet tuskin saavat paljon irti taiteilijoille suunnatusta esittelymateriaalista ja päinvastoin. Onkin tärkeää tiedostaa kohdeyleisönsä. Näin kurssityön puitteissa kysymys on hieman avoin. Pitäisikö suunnitelma esittää ikään kuin se olisi tehty asiakkaalle vai pitäisikö se muokata asiantuntijayleisöä varten, vai jätetäänkö tilaa taiteelliselle vaikutelmalle? Tärkeintä lienee että saa sen ylipäätään muodossa tai toisessa valmiiksi paketiksi.

Jotta projektin päätösvaiheessa olisi jotain näytettävää, on materiaalia tuotettava koko suunnittelun ajan. Pelkkä ajatusten pääkopassa edestakaisin pallottelu ei vie projektia kovin tehokkaasti eteenpäin. Haluttuun lopputulokseen pääseminen vaatii usein monta välivaihetta. Jotkut näistä ovat toisarvoisia, mutta ajatus kuitenkin kulkee mukana ja kukin välivaihe avaa uusia polkuja tutkittaviksi ja kehiteltäviksi. Pedantti mielenlaatu aiheuttaa välillä tarpeetonta työtä. Vihaan turhan työn tekemistä, enkä silti pääse siitä eroon. Hiottuani esimerkiksi pitkään jotain kuvaa, huomaan että kaksi viikkoa sitten tehty versio näyttää paljon paremmalta. Silloin harmittaa. Kadehdin niitä jotka kykenevät luomaan tunnelmallisia näkymäkuvia käsivaralta. Itse käytän runsaasti aikaa digitaaliseen kuvankäsittelyyn ja tasojen kanssa kikkailuun enkä silti ole välttämättä tyytyväinen lopputulokseen.

Suunnitelmien erilaiset esitystavat ovat seikka johon toivoisin lisävalaistusta. En ole ollut (vielä) töissä maisema-arkkitehtitoimistossa, joten minulla ei juuri ole kokemusta käytännön toteutusasiakirjoista. Silti olen jo tehnyt pari yleissuunnitelmaa omiin nimiini. En ole varma menikö suunnittelu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan mutta ainakin asiakkaat tuntuivat olevan tyytyväisiä lopputulokseen. Toteutussuunnitelmiakin on pyydetty, mutta olen kieltäytynyt tehtävästä, koska en tunne taitavani niitä vielä riittävästi. En välttämättä tiedä millä viivatyylillä tai -paksuuksilla erilaiset kohteet tulisi esittää toteutussuunnitelmassa tai mitä asioita minkäkin mittakaavan kuvassa tulisi esittää. Pitääkö ensin istua pari vuotta toisen toimistossa oppimassa käytännön piirustusten tekemistä, koska koulussa tätä puolta sivutaan melko ohuelti? Olisi hyvä jos voisi nähdä esimerkkejä eri toimistojen projektiasiakirjoista, vai ovatko ne niin suuria salaisuuksia ettei niitä voi julkisesti esitellä? Edes yksi toteutuskuva malliksi, siitä olisi sitten hyvä lähteä liikkeelle. Pääasia ei mielestäni ole se että osaa käyttää standardoituja esitystapoja, vaan se että suunnitelma on ymmärrettävä ja selkeä juuri sille kenelle se on tehty. Tämä voi tarkoittaa erilaisia, standardista poikkeaviakin ratkaisuja. Tarkoitushan on että suunnittelija ja suunnitelman tilaaja saavuttavat konsensuksen ja että toteutus vastaa suunnitelmaa ja kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä.

Historia, painolasti vai mahdollisuus

Vaikka Otaniemen muinaishistoria ulottuukin pronssikaudelle asti, vasta viime vuosisadalla tapahtuneet muutokset ovat muuttaneet maisemaa merkittävästi (Kauan, kauan, kauan sitten Otaniemessä). Vajaan seitsemänkymmenen vuoden aikana alue on muuttunut metsäisestä ja peltojen täplittämästä kartanomaisemasta punaisten tiilirakennusten hallitsemaan, melko tiiviisti rakennettuun puoliurbaaniin maisemaan. Alueella on vielä muistumia kartanoympäristöstä ajalta ennen yliopistoa. Niemenkärki kuitenkin muuttui kertaheitolla, kun sinne päätettiin luoda yliopistokampus 1900-luvun puolivälissä. Alvar Aallon ensimmäisen kilpailusuunnitelman jälkeen alue on kokenut monia muutoksia jotka ovat vaikuttaneet paikan rakennuskantaan ja maisematilaan. Lähiaikoina uusi ydinkampus Väre ja uudet julkisen liikenteen yhteydet tulevat muuttamaan aluetta entisestään. Kuinka paljon alueen aikajanasta on nähtävissä kymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluttua? Tarvitseeko historian näkyä vai voiko menneisyyden jäljet haihduttaa hiljalleen uuden tieltä?

Historia on usein yksi maisemasuunnittelun lähtökohdista. Suunnittelija pyrkii kaivautumaan arkeologin tavoin alueen kerrostumiin ja pohtii löydöksien relevanssia käsillä olevaan suunnittelutehtävään. Suunnittelija pyrkii selvittämään mikä tämä paikka on, mitä täällä on tapahtunut, kuinka maisema on muodostunut ja kuinka eri aikoina tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet alueeseen?

On toki hyvä että alueen historia tunnetaan ja sen vaikutukset tiedostetaan. Joskus kuitenkin tuntuu siltä että historiaan perustuvia jäänteitä tai muistumia yritetään puoliväkisin sisällyttää suunnitteluun, koska niin kuuluu tehdä. Emmehän me voi jättää historiallista näkökulmaa huomioimatta, vai voimmeko? Historia ei kuitenkaan saisi olla itse tarkoitus eikä sitä ole pakko tyrkyttää vetonaulaksi jokaisen projektin yhteydessä. Joskus historiallisella taustalla ei ole mitään merkitystä. Toisaalta, silloin kun alueen historia on merkityksellinen, olisi väärin jättää se huomioimatta.

Silloin kun historia halutaan liittää osaksi suunnitelmaa, ei sitä ole välttämätöntä tuoda esille korostetusti. Pieni vihjauskin voi riittää herättämään ihmisen oman mielenkiinnon. Osa alueen käyttäjistä voi jättää aspektin täysin huomioimatta, mutta ei lienekään tarkoitus että paikka herättää kaikissa juuri samat tuntemukset ja ajatukset. Eikö ole paikan rikkaus että moni kävijä voi löytää sieltä yksilölliset, itseään inspiroivat ulottuvuudet, liittyivät ne sitten paikan historiaan, sen nykyiseen käyttötarkoitukseen tai johonkin muuhun seikkaan.

Kun suunnittelija pohtii historiallisia näkökohtia, voi aikajanalla olla paljon ulottuvuuksia. Miten pitkälle historiaan on syytä mennä? Onko muinaishistoria jo unohtunut? Onko jokin historian kohta johon pitäisi pysähtyä tai sitä korostaa. Paikka voi sisältää lukuisia aikakerrostumia. Pitäisikö ne kaikki tuoda esille vai jätetäänkö jokin huomioimatta? Mikä on aikakausi, joka ansaitsee tulla nostetuksi esille? Jos kohdealueella on esimerkiksi ollut pronssikaudella hautakumpu, keskiajalla tori, 1700-luvulla pelto ja 1800-luvulla kartanopuisto, niin mikä näistä nostetaan uuden, alueelle suunniteltavan asuinalueen kohokohdaksi, vai haudataanko menneisyydestä kertovat jäänteet mahdollisesti uuden rantabulevardin alle?

Yksi suunnittelijoiden suosikkielementti historiallisissa ympäristöissä tuntuvat olevan kiskot. Jos jollakin paikalla on joskus ollut kiskoihin perustuvaa liikennettä on ne ehdottomasti otettava mukaan suunnitteluun ja jätettävä kiskonpätkiä sinne tänne muistuttamaan paikan aiemmasta käytöstä. Eipä silti, joissakin paikoissa tämä on toteutettu oikein hienosti, kuten esimerkiksi High Lane New Yorkissa tai Park Thüringer Bahnhof, Hallessa, Saksassa tai Zhongshan Shipyard Park by Turenscape, Kiinassa (kuvat alla). Kiskoaihetta sivuaa myös Steven Lee blogissaan "Wasteland".
 

High Lane, New York

Park Thüringer Bahnhof, Halle, Germany

Zhongshan Shipyard Park by Turenscape, China

Joskus kaukaisesta menneisyydestä kaivetut historiasidokset voivat olla vaikeasti tulkittavia. Jos esimerkiksi preeriaruohon palanen keskellä urbaania suurkaupunkia kuvastaa ennen muinoin paikalla sijainneen menneen preerian lakeutta, niin ymmärtääkö kukaan asiayhteyttä ilman että lukee sen pronssilaatasta taideteoksen vierellä? Tätä pohtii esimerkiksi Marc Treib tekstissään "Must Landscapes mean". Myös Jacky Bowring käsittelee aihetta artikkelissaan "Meaning in Landscape Architecture and Gardens"

Historiallisiin kohteisiin liittyy usein erityyppistä suojelua, oli kyse sitten rakennussuojelusta, kulttuuriympäristön suojelusta tai muinaisjäännösten suojelusta. Virallinen suojelustatus määritellään usein museoviraston toimesta, mutta yksityinenkin voi suojella jonkin kohteen omilla maillaan. Suojelulla on periaatteessa hyvä tarkoitus vaalia historiallista perintöämme meille ja jälkipolville, mutta mennäänkö siinä joskus liian pitkälle? Mitä kaikkea pitäisi suojella ja miten kiivaasti? Milloin suojelusta tulee haittatekijä? Sopivan suojelutason ja toisaalta pelivaran löytäminen tulevaisuuden muuttuvan ympäristön kanssa voi joskus olla hankalaa.

Otaniemessä on paljon Alvar Aallon suojeltua rakennuskantaa ja maisemaelementtejä. Pienenkin muutoksen tekeminen vaatii raskaan byrokraattisen prosessin ja lähtökohta on aina se että mitään ei muuteta. Tämä on ymmärrettävä perusta siinä mielessä että se mikä on kerran menetetty on ainiaaksi menetetty. Jos menet muuttamaan jonkin olennaisen historiallisen elementin joka voisi tuoda valaistusta tai inspiraatiota tulevaisuuden käyttäjille, on sitä vaikea kaivaa muokattujen maa-massojen alta tai suuremmassa mittakaavassa patolammen pohjalta.

Tulisi muistaa että vaikka historia on yksi maisemasuunnittelun lähtökohdista, se on vain yksi niistä ja on koko joukko muita kriteereitä, jotka voivat näytellä huomattavasti merkittävämpää roolia kohteen tulevaisuutta pohdittaessa. Historia pitää tuntea, mutta sen ei ole pakko antaa ohjata suunnittelua. Suunnittelijan on syytä arvioida kaikki näkökulmat ja huomioida tavoitteisiin nähden sopivat, vaikka se tarkoittaisi sitä että jokin näkökulma, esimerkiksi historia, jäisi pienempään rooliin. Vaikka eräs melko kuuluisa laulaja onkin sanonut "It's now or newer" lienee kuitenkin liian mustavalkoista perustaa suunnittelu vain joko historialliseen tai nykytarkoituksiin sopivaan perspektiiviin. Eri näkökohtien arvoa kriittisesti punniten voidaan suunnittelu pitää riittävän monipuolisena ja joustavana.

Meillä ja muualla

Tällä viikolla saimme kaksipäiväisessä seminaarissa tutustua ensin referenssikampuksiin ulkomailla ja sitten kunkin opiskelijan tai ryhmän omiin visioihin ja suunnitelmiin Otaniemen suhteen. Sokerina pohjalla oli kaksi Marc Treibin luentoa, jotka käsittelivät kestävää kehitystä sekä kokonaissuunnitelmia ja näihin käsitteisiin liittyvää problematiikkaa.

Muualla

Referenssikohteista löytyy ainakin pinnallisesti tarkastelemalla lukematon määrä erinomaisia vaihtoehtoja liikkumiselle, reititykselle, aluesuunnittelulle, muodonannolle, tilaratkaisuille, pysäköinnille jne. Havaittuja toteutuksia ei kuitenkaan voi välttämättä soveltaa suoraan Otaniemeen, koska alueen erityispiirteet ja vuorovaikutus ympäröivien alueiden kanssa voivat poiketa merkittävästi toisistaan. Tässä kohtaa olisikin tärkeää löytää juuri omaan suunnittelukohteeseen sopivia referenssejä tai soveltaa ja kehittää ideoita paikallisia olosuhteita ja vaatimuksia vastaavaksi. Hyvää ideaa ei välttämättä kannata heti hylätä jos se ei satu sellaisenaan mahtumaan nykyisen kohteen suunnitteluraameihin. Parempi olisi miettiä, modifioida ja jalostaa ideaa niin että se mahtuu annettuun viitekehykseen. Mikäli idea vesittyy tässä prosessissa, on siitä kuitenkin syytä päästää irti. Referenssikohteista tulee myös muistaa että ne ovat vain referenssejä. Suunnittelu tulee kuitenkin aina tehdä paikallisia ominaispiirteitä hyödyntäen ja paikan omia arvoja kunnioittaen. Toisaalla hyvin toimiva ratkaisu voi tuntua toisessa paikassa väkinäiseltä ja päälle liimatulta.

Ilmasto on yksi merkittävimmistä tekijöistä joka vaikuttaa kampusten, kuten muidenkin alueiden suunnitteluun. Lämpimässä etelässä suunnittelussa korostuvat varjoisat alueet, joihin voidaan hetkeksi mennä vilvoittelemaan auringon kuumasta paahteesta kun taas pohjoisessa mahdollisimman aurinkoiset alueet tarjoavat miellyttävimmät olosuhteet vilusta värjötteleville ihmisille. Monsuuni-ilmastossa kuivana pysyminen erityisen on tärkeää, kun taas kuivien alueiden väestölle vesi on kultaakin kalliimpaa. Ympäristön tarjoamat olosuhteet ovat siis viitekehys joka tulisi huomioida jokaisessa suunnitelmassa. Jos tätä seikkaa ei oteta huomioon voi syntyä lapsuksia, kuten ilmeisesti on tapahtunut Inkan esittelemällä Catalonian kampuksella, missä rosteriteräksestä muodostetut, sinänsä muotokieleltään hienot penkit, eivät etelän auringossa kuumentuessaan vedä puoleensa kovinkaan paljon istujia polttamaan takamustaan. Ympäristö vaikuttaa luonnollisesti myös kasvivalintoihin eli vaikka palmukujanne näyttäisi upealta jossakin referenssikohteessa, voisi sellaisen toteuttaminen esimerkiksi Suomen ilmastossa olla aika tyhmää.

Suurin osa referenssikampuksista esitettiin positiivisessa valossa, lähinnä ympäristöinä mistä voimme ottaa oppia, ehkä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Koska suurin osa saatavilla olevasta materiaalista on kampuksen tai kohteen itsensä tuottamaa ei voida puhua kovinkaan objektiivisesta tarkastelusta. Yleensä kukin taho pyrkii antamaan itsestään mahdollisimman hyvän ja houkuttelevan kuvan ja työntämään mahdolliset puutteet tai epäkohdat sivummalla tai suorastaan piilottamaan ne. Harvemmin esittelyissä kerrotaan mitä varjopuolia alue sisältää, vaan ne on löydettävä muuta kautta. Sen voi tehdä joko itse alueeseen tutustumalla tai sitten lukemalla riippumattomien ulkopuolisen tahojen luomia objektiivisia tarkasteluita alueesta.

Joidenkin alueiden suitsutus itsestään on lähinnä koomista. Esimerkiksi Funanin yliopiston luoma videoesittely itsestään näyttää länsimaalaisittain jopa hieman naiivilta mainospätkältä, jossa kaikki kilvan kehuvat kampuksen loistokkuutta. Tämän tyyppisiä mainosvideoita saattaisi löytyä lisää esimerkiksi Pohjois-Koreasta, mutta varmaan vielä suuremmalla hurmoshengellä toteutettuna. Todellinen tilanne lienee kuitenkin jotain muuta, kuten Anan kirjoittamasta blogista (18.10.) ilmenee.

Toinen hyvä huono esimerkki oli Shenyangin yliopiston riisipelto, joka suunnitelmissa ja mainospuheissa on ekologisen yliopiston ylpeys. "Oma maa tuottaa 'kultaista' riisiä ja jokainen opiskelija ottaa osaa ruuantuotantoon nauttien siitä." Marc Treibilla oli asiasta parempaa tietoa. Opiskelijat kuulemma vihaavat riisipeltoja, koska jokainen on pakotettu osallistumaan työhän. Eiväthän he ole tulleet maaseudun riisipelloilta kaupunkiin ja yliopistoon opiskellakseen tekemään työtä riisipelloilla. Lisäksi keväisissä kuvissa riisipelloilla olevat opiskelijat olisivat todellisuudessa hyttysten ympäröimiä, minkä lisäksi pellot ovat pimeitä ja talvella tylsiä ympäristöjä, kuten Elina omassa esityksessään toi esille.

http://www.deconcrete.org/wp-content/uploads/2011/04/Shenyang-Architecture-Campus-with-Rice-Fields.jpg

Referenssikohteita tarkasteltaessa onkin syytä kaivautua pintaa syvemmälle, esitteiden kauniiden kiiltokuvien ja korulauseiden taakse. Kohteissa kannattaa vilkaista myös takapihalle, ja tutustua alueeseen muinakin vuodenaikoina kuin juuri parhaimpana kukintokautena. Eräänlainen kriittinen tarkastelu olisi siis paikallaan missä pitäisi hakea vastauksia myös kysymyksiin "Mikä täällä on ongelmana?" tai "Mitä täällä tapahtuu talvella?" sen sijaan että esitetään perinteiset kysymykset "Mitkä asiat täällä on hoidettu hienosti?" tai "Mistä löytyvät alueen parhaat kuvakulmat?
 

Meillä

Toisena seminaaripäivänä kävimme läpi toistakymmentä erilaista suunnitelmaa Otaniemen alueelle, joista osa oli hyvin konseptuaalisia ja idea-asteella olevia, enemmän referensseihin tukeutuvia, toiset taas pitemmälle kehiteltyjä alustavine luonnossuunnitelmineen. Oli mukava huomata että ryhmät olivat löytäneet toisistaan poikkeavia kohteita ja lähtökohtia suunnitteluun. Sisääntuloväylät, pääväylät, merenrannat sekä suuri osa kampuksen keskustasta ainakin olivat valikoituneet suunnittelun kohdealueiksi. Pääväylillä, Alvarinaukiolla sekä suunnitellun ydinkampuksen Väreen tuntumassa oli hieman enemmän päällekkäisyyttä, mutta muuten alueet olivat hajautuneet mukavasti. Tässä koostekuva kunkin ryhmän alueista

Koostekuva suunnittelualueista konseptivaiheessa. (M. Varpio)

Kooste on karkea hahmotelma kunkin esityksessä viittaamasta kohdealueesta yleiskuvan luomiseksi. Konseptien nimet ja alueet ovat lähinnä viitteellisiä eivätkä välttämättä vastaa aivan todellista kohdealuetta.

Kustakin esityksestä saadut kommentit hyödyttivät paitsi työn tekijää, myös muita koska esille tuotiin monia näkökohtia, jotka voivat olla sovellettavissa myös muihin töihin.
 

Sokerina pohjalla

Marc Treib puhui ensimmäisessä luennossaan "Limits of sustainability" kestävästä kehityksestä. Hän mainitsi kestävän kehityksen olevan nykyään usein päämäärä vaikka sen tulisi oikeastaan olla vain keino päämäärän saavuttamiseksi. Hän otti esimerkiksi erilaiset tarkastuslistat ja normit, joiden avulla kestävää kehitystä nykyään pyritään luomaan. Jos asiaa ajattelee kapeakatseisesti voidaan kyllä luoda kestävän kehityksen mukainen prosessi tai kohde, mutta se ei saa eikä voi olla ainoa kriteeri. Esimerkiksi Treib nosti kaivosalueen vierailijoille tarkoitetun inforakennuksen, joka oli toteutettu kaikkien kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti kierrätetyistä materiaaleista ja energiaa säästävillä prosesseilla, mutta rakennus oli kamalan näköinen ja vailla tunnelmaa. Siinä ei paljon lohduta se että jokin on rakennettu kestävän kehityksen periaatteella jos samalla unohdetaan muut näkökulmat. Kestävä kehitys ei siis saa olla itse tarkoitus, vaan ainoastaan menetelmä tavoitteeseen pääsemiseksi.

Treib puhui myös arkkitehtuurin nykytendenssistä mennä jatkuvasti kohti kompleksisempia ja mutkikkaampia rakenteita ja suunnitelmia. Tässä voidaan helposti mennä harhaan, koska muodon monipuolisuus ei suinkaan takaa elämyksen monipuolisuutta. Joskus liian monitahoinen kohde voi jopa latistaa ja tukahduttaa kävijän aistimuksia. Yksinkertaisillakin toteutuksilla voidaan saavuttaa monipuolisia kokemuksia ja aistielämyksiä.  Yksinkertaistaminen ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin vähentäminen. Moniulotteisia asioita voidaan hyvin suunnitella, mutta kohteen kaikkia ulottuvuuksia ei ole tarpeen paljastaa kerralla. Uudet asiat voivat ilmetä esimerkiksi ajan kanssa, vuodenaikojen vaihtuessa tai mittakaavatasolta toiselle siirryttäessä. Uusia maailmoja voi löytyä entisten sisältä.

Toinen Treibin luento "In praise of Master Plan" käsitteli suunnitteluun ja suunnitelmiin liittyviä trendejä. Nykyään arkkitehdit haluavat alla ajankohtaisia ja ajan hermolla. Heidän odotetaan luovan koko ajan uutta ja olevan aikansa avantgardisteja. Vanhat hyvätkään toteutukset eivät kelpaa kun tavoitteena on aina ennen näkemätön ja yllättävä ratkaisu. Tuntuu siltä että vanhoja hyvin tehtyjä ratkaisuita ei voida eikä saa käyttää, vaikka ne olisivat testatusti toimivia, miellyttäviä ja pidettyjä. Sellaista ehdottava suunnittelija ristiinnaulittaisiin nopeasti plagioijana ja syytettäisiin omien ideoiden puutteesta. Unohdetaanko todellisuus ja käytännön toteutukset? Muodot ja Wau-arkkitehtuuri ohittavat toimivuuden ja käytännöllisyyden. Suunnittelija tempaistaan uusien ideoiden kilpavarusteluun ja hän kulkeutuu virran mukana muotivirtauksesta toiseen. Näin saadaan ehkä näyttäviä suunnittelukonsepteja ja kilpailutöitä, mutta saadaanko siten toimivaa ja ihmisystävällistä toteutusta? Treib kertoi esimerkin kilpailusta, jonka voittajatyö oli visuaalisesti huikea ja konsepti maailmoja syleilevä. Kun voittajatyötä piti lähteä muuttamaan toteutukseksi nousikin tie pystyyn kun suurin osa hienoista visioista eivät olleetkaan toteutuskelpoisia. Lopulta paikka toteutettiin tyystin alkuperäisestä ideasta poikkeavalla tavalla.

Eräs seikka mihin Treib kiinnitti huomiota, enkä voisi olla hänen kanssaan enempää samaa mieltä, oli byrokratian määrä suunnittelussa, joka tuntuu viime vuosikymmeninä räjähtäneen käsiin. Kun aiemmin suuremmankin suunnitelman toteutuksesta selvittiin esimerkiksi yleissuunnitelmalla ja karkeahkolla istutuskaaviolla, tarvitaan näiden kahden paperin lisäksi nykyisin pahimmillaan satoja erilaisia dokumentteja. Eri tason tarkkuudet ja vastuukysymykset tekevät suunnittelusta tarkkaan säänneltyä ja valitettavan hankalaa. Toteutusasiakirjoissa pitää rakenteet määritellä naulan tarkkuudella ja mitat millimetrin tarkkuudella. Tuntuu että esimerkiksi leikkipaikkojen suunnittelulla säädöksineen ei ole enää mitään tekemistä maalaisjärjen kanssa. Vain isot yritykset lakimiesjoukkoineen voivat enää tehdä normitettuja leikkialueita (kaupunki ottaa mielellään tekijän joka lupaa kantaa lakiteknisen vastuun). Yksi Viherympäristö lehden vakituisista kolumnisteista on suuren leikkivälinefirman tuoteturvapäällikkö, joka jokaisessa kolumnissaan kertaa kuinka ehdottoman tärkeitä turvallisuusseikat ovat. Tietysti hän korostaa niitä. Sillä tavoinhan hänen edustamansa firma saa myytyä enemmän tiukkojen turvallisuusmääräysten mukaisesti normitettua standarditavaraa.

Olemmeko menossa tässäkin amerikkalaiseen suuntaan siten että tulevaisuudessa puolet maisema- ja arkkitehtitoimistojen ammattikunnasta pitää olla lakimiehiä? Mihin on kadonnut talonpoikaisjärjen käyttö ja seikkailuhenki? Elämässä pitää pystyä ottamaan vähän riskejä.