Kritiikkiä antamassa ja saamassa

Kurssi päättyi tällä viikolla. Maanantaina kurssilaiset esittivät omat suunnitelmansa ja keskiviikkona niistä saatiin palautetta. Kritiikkitilaisuus on aina yksi kurssin jännittävimpiä vaiheita. Ensin oma suunnitelma tulee esitellä muille, joka jo sinänsä on haastavaa. Sen jälkeen saa kuulla mitä mieltä muut ovat suunnitelmasta, joka on vielä jännittävämpää. Kun omaa suunnitelmaa on työstänyt pitkään, nähnyt sen eteen paljon vaivaa ja kuluttanut lukemattomia työtunteja, on tietysti mielenkiintoista kuulla mitä mieltä muut ovat ideasta. Sitä miettii osaako tuoda olennaiset asiat esille siten että muut ymmärtävät omat suunnitteluratkaisut? Aina tämä ei onnistu. Esitykseen käytettävissä olevan lyhyen ajan tai heikosti kasatun esitysmateriaalin vuoksi omat ajatukset eivät konkretisoidu yleisölle ja katsoja saa aiheesta erilaisen kuvan kuin miltä se suunnittelijan päässä näyttää. Tämän vuoksi kritiikki voi joskus tuntua työn tekijästä hämmentävältä.

Sanalla "kritiikki" tuntuu olevan kovin negatiivinen leima vaikka voihan kritiikki toki olla positiivistakin. Kritiikkitilaisuus mielletään usein piinapenkiksi, missä työn tekijä on "grillattavana". Tämä ei kuitenkaan liene tarkoitus. Kritiikin tulisi olla luonteeltaan rakentavaa. Kriitikon nostaessa esille epäkohtia olisi hänen myös hyvä tarjota tilalle vaihtoehtoja. Tällä kurssilla annettu vertaiskritiikki oli vaihtelevan tasoista. Kaikissa arvioissa nostettiin kuitenkin esiin sekä suunnitelman hyviä että huonoja puolia ja epäkohtia nostettiin esille oikeutetusti. Vaikka jotkut arviot tuntuvat tekijästä asiattomilta tai perusteettomilta, tulisi kritiikkiin suhtautua maltillisesti. Ne ovat antajansa omia mielipiteitä ja joku toinen voi olla asiasta aivan toista mieltä. Tekijä on kuitenkin syventynyt aiheeseen ja paininut siihen liittyvien ongelmien kanssa viikko- tai kuukausitolkulla. Kriitikolla sen sijaan on ehkä ollut mahdollisuus tutustua työhän vain jokunen tunti jolloin kaikki suunnitelman nyanssit eivät välttämättä ole avautuneet. Tämä on ehkä myös kriitikon etu, koska hän voi tarkastella asioita ikään kuin puhtaalta pöydältä, vailla prosessin muodostamia ennakkokäsityksiä. Tekijä on voinut uppoutua suunnitelmaansa ja sitoutua omaan ideamaailmaansa niin syvälle, että hänen on vaikea nähdä suunnitelmaansa enää uudesta perspektiivistä. Tämän vuoksi suunnitelman esittely matkan varrella ulkopuolisille tahoille voi antaa virkistäviä vihjeitä erilaisista näkökulmista ja estää mahdollista ideoiden urautumista.

Kritiikkitilaisuus on joka tapauksessa kurssin tärkeintä antia. Jos ei saa/vastaanota työstään palautetta jää puolet kurssin hyödystä puuttumaan. Olen moneen otteeseen toivonut että kritiikin saisi myös kirjallisena, jolloin siihen olisi helpompi palata ja miettiä miksi jokin asia koettiin toisin kuin olin sen itse ajatellut. Koska kritiikki kuitenkin on pääosin filosofista pohdiskelua voi sitä olla hankala saattaa kirjalliseen muotoon tai ainakin se kärsisi prosessissa inflaatiosta ja puheen pohdiskeleva sävy muuttuu äkkiä puolitotuudeksi jos se tarjoillaan mustana valkoisella.

Saako valehdella?

Suunnitelmien esitystapa ja sen mahdollinen valheellisuus herätti keskustelua. Kuinka paljon esityskuvissa voidaan kaunistella totuutta tai esittää käytännössä mahdottomia visioita? Ei ole ollenkaan erikoista törmätä esimerkiksi kuviin, joissa aurinko paistaa kauniilta sinitaivaalta ja kaikki kuvassa näkyvä kasvillisuus kukkii samaan aikaan, vaikka todellisuudessa kyseisten kasvien pitäisi kukkia aivan eri aikaan vuodesta. Kuvan ihmiset ovat hymyileviä ja iloisia, kaikki pinnat ja materiaalit virheettömiä ja hohtavat puhtauttaan. Läpikuultavan kirkkaat vesipinnat kutsuvat sukeltamaan tai juomaan satumaisen puhdasta vettä. Vielä kun kuvaan lisätään muutama vähäpukeinen katseenvangitsija, niin unelmakuva suunnittelukohteesta on valmis.

Kaunistellut mielikuvat ovat tuttuja markkinoinnin maailmasta. Normaalimaailmassa esiintyvät negatiiviset elementit ja laitapuolen ilmiöt  loistavat usein poissaolollaan. Poissa ovat roskat ja pultsarit, vedessä lilluva moska ja syksyisen sateen piiskaamat puoliksi ruskeat pensasryhmät tai puuvanhukset? Poissa ovat auringon haalistamat pinnat ja rikkoutuneet kalusteet. Poissa ovat "rumat" ihmiset? Kun asiaa ajatellaan tarkemmin on tämä aivan luonnollinen tapa ajatella. Ihmisen haluavat elää onnellisessa maailmassa. He haluavat nähdä hurmaavia asioita ja ajatella ympäristönsä kauniiksi. Kuka haluaisi kulkea tilassa, missä ympärillä näkyy jatkuvasti epämieluisia asioita? Ihminen on myös taitava näkemään asiat positiivisten lasien läpi. Epämieluisat asiat usein katoavat havaintoalueelta tahallisesti tai tahattomasti.

Onko suunnittelijalla oikeus valehdella tai kauniimmin sanoen parannella reaalimaailmaa jos hänen tavoitteenaan on myydä suunnitelmansa asiakkaalle? Jos on niin kuinka paljon? Mihin raja voidaan vetää? Kuvitellaan kahta kilpailevaa suunnitelmaa, joista toisessa kohdealue on esitetty inhorealistisella tavalla, epäsuotuisaan vuodenaikaan ja huonossa säässä missä oudot tyypit liikkuivat hieman ränsistyneessä ympäristössä. Toisessa suunnitelmassa sama kohdealue on esitetty kauniina kesäpäivänä, trimmatut kiiltokuvaihmiset ovat onnellisen näköisiä ja kaikki hohtaa. Kumman suunnitelman sinä ostaisit? Ei tietenkään ole tarkoitus esittää suunnitelmaa mahdollisimman kehnossa valossa, mutta ehkäpä pieni ripaus todellisuudentajua pitäisi sisällyttää vaatimuksiin. On niin helppoa valehdella.

Törmäyskurssille joudutaan viimeistään siinä vaiheessa kun suunnitelmia pitäisi alkaa realisoimaan. Kuinka paljon toteutussuunnitelma poikkeaa havaintokuvissa esitetystä kiiltokuvamaailmasta? Kuinka paljon lopullinen toteutus poikkeaa ennakkoon luoduista mielikuvista? Mieleen tulee Michael Douglas elokuvassa Falling Down, missä hampurilaisketjun luoma mielikuva herkkupurilaisesta ei aivan vastaakaan totuutta reaalimaailmassa (https://www.youtube.com/watch?v=-eREiQhBDIk).

Kohteita ja teemoja

Vaikka suunnittelun toimeksiannot voivat poiketa toisistaan merkittävästi, niin periaatteessa samaa toimintamallia voidaan soveltaa kaikkiin suunnittelutehtäviin. Kun tehtäväkenttää laajennetaan riittävästi voi eteen tulla varsin erilaisia toiminnallisia ympäristöjä. Riippumatta siitä onko kohteena naapurin puutarha, viemärikansan maanalainen luolasto tai kuuhun perustettava siirtokunta, on prosessin eteneminen samankaltainen. On tärkeää tutustua riittävän syvällisesti suunnitteluteeman taustoihin ja kyseisen alan toiminnallisiin malleihin. Tämä voi tapahtua esimerkiksi teeman mukaisiin referenssikohteisiin tutustumalla, alan kirjallisuutta lukemalla ja asiantuntijoiden kanssa keskustelemalla. Kurssi on avannut menetelmiä ja toimintamalleja, joilla päästään kiinni mitä erilaisempiin kohdeympäristöihin ja teemoihin. Kohde ja teema on syytä eriyttää lähtökohtina. Kohdealueen suhteen esimerkiksi maantieteellinen sijainti, ilmansuuntien tarjoamat mahdollisuudet, ympäröivä olemassa oleva infrastruktuuri ja niin edelleen toimivat vaihtelun tekijänä. Ehkäpä vielä tärkeämpi lähtökohta on kuitenkin teema, jolla suunnitelma on tarkoitus toteuttaa. Teema määrittelee aika pitkälti sen miten ja minkälaista suunnitelmaa lähdetään viemään eteenpäin. Tuleeko paikalle huvipuisto, koulu vai hautausmaa? Keitä ovat alueen tulevat käyttäjät? Mikä on suunnittelun aikahorisontti: onko tavoitteena käyttää aluetta viikonlopun juhlissa, kesän näyttelyalueena, kymmenien vuosien asuinympäristönä vai satojen vuosien tulevaisuuskohteena? Yleensä teema on tiedossa ennen suunnittelua, mutta on toki myös mahdollista (joskin harvinaista) että kohteen tulevaisuus on avoin ja suunnittelija saa itse päättää minkälainen teema alueella parhaiten voisi toimia. Tällöin on hyvä että suunnittelijalla on riittävästi referenssejä ja vaihtoehtoja alueelle sopivan käyttötarkoituksen luomiseksi.

Opinko mitään?

Erityisympäristöjen suunnittelu kurssi on lisännyt valmiuksia toimia periaatteessa minkälaisessa ympäristössä tahansa ja opettanut asettamaan suuntaviivoja erityyppisissä suunnittelukehyksissä. Alkuun epämääräisen oloinen tehtävä hahmottuu ja tarkentuu usein prosessin kuluessa. Samalla tietyt alussa asetetut tavoitteet voivat tuntua turhilta ja toisaalta uusia huomioitavia asioita voi ilmaantua. Tämän vuoksi alkuun asetettu työohjelma ja siihen kirjatut tavoitteet, työtunnit ja materiaalit voivat muuttua matkan varrella. Koska oman työmäärän ja tuotettavan materiaalin arviointi on monessakin suhteessa hyödyllistä ja tarpeellista, olisi siihen kuitenkin kyettävä. Arviointikyky paranee pitkälti kokemuksen ja rutiinin myötä. Mitä enemmän erilaisia projekteja tulee tehtyä sitä paremmin pitäisi periaatteessa pystyä arvioimaan seuraavaan projektiin kuluva aika ja muut tekijät. Koska tällä alalla kukin projekti on kuitenkin yksilöllinen, ei varmaan koskaan voi täydellisesti etukäteen arvioida uuden projektin vaatimaa työohjelmaa.

Tällä kurssilla asetin itselleni monenlaisia tavoitteita työohjelmaan. Luin ne nyt jälkikäteen uudelleen läpi ja arvioin miten lopullinen työni vastasi näitä etukäteen asetettuja tavoitteita. Suurin osa työohjelman tavoitteista toteutui, tosin tuntilaskelmat tuli ylitettyä reilusti. Etupainotteisen työtavan vuoksi tunteja ei viimeisinä viikkoina tullut enää kohtuuttomasti, mutta alkupuolella tulikin sitten tehtyä pitkiä päiviä. Tuotettavassa materiaalissa oli pieniä muutoksia, erityisesti mittakaavoissa, mutta pääpiirteissään lopullisesta työstä löytyivät kaikki alkuperäisessä työohjelmassa mainitut dokumentit ja sen lisäksi vielä pari ylimääräistä. Blogien kirjoittamiseen tuntui menevän suhteettoman paljon aikaa joka oli periaatteessa pois varsinaisesta suunnittelutyöstä. Kurssin puitteissa ja osana oppimisprosessia kirjoitustyö kuitenkin antoi aikaa ajatella taustoja ja pyöritellä omia ajatuksia hieman laajemmassa perspektiivissä.

Ehkäpä taitotaso tämänkin kurssin myötä kehittyi taas pykälän, joten nyt on hyvä suunnata valoisin mielin kohti uutta vuotta ja uusia suunnitelmia.

Loppusuoralla

Kurssi lähestyy loppuaan ja suunnitelma alkaa olla paketissa. Aineiston saaminen valmiiksi hyvissä ajoin ennen määräaikaa sisältää sekä hyviä että huonoja puolia. Toisaalta ei viimeisinä päivinä tarvitse jännittää saako kaiken materiaalin valmiiksi asti, vai jääkö jokin osuus puolitiehen. Yönsäkin nukkuu paremmin, kun tietää ettei tarvitse tehdä viime hetken piirroksia ja selostuksia kiireellä ja hosuen. Vaikka aikaa jääkin jäljelle on kuitenkin vaikea jäädä vain odottelemaan päätösvihellystä. Avaan työhön liittyviä dokumentteja ja kuvia edelleen päivittäin ja viilaan vielä jotain pientä. Yksi viiva tuonne lisää, yksi varjo tänne, tuohon vähän eri värisävy jne. Muutoksia joita kukaan ei todennäköisesti huomaa lainkaan. Samalla ehdin miettiä olisiko pitänyt ottaa koko aiheeseen erilainen lähestymiskulma ja kyseenalaistan omia lähtökohtiani. Nyt kun siihen ei ajallisesti ole enää mahdollista vaikuttaa pitäisi kuitenkin tyytyä tehtyihin ratkaisuihin ja keskittyä perustelemaan ne hyvin.

Tähänkin työhön on käytetty runsaasti työtunteja, reilusti yli työohjelmassa määriteltyjen, ja reilun viikon kuluttua on esityksen vuoro. Se mitä on tullut koko syksy pohdittua, punnittua, suunniteltua ja koostettua pitäisi nyt tiivistää kymmenen minuutin pituiseksi tiukaksi ja vetäväksi paketiksi, joka antaisi myös asiaa tuntemattomille kuulijoille hyvän kuvan suunnitelman ydinsisällöstä. Siis kymmenessä minuutissa! Sehän ei ole juuri mitään.
 

http://www.kriengsak.com/sites/files/10-minute-clock.jpg

Testasin juuri oman esitykseni läpipuhumista. Tiivistin kuvakerronnan tarpeellisiin piirroksiin ja pyrin esittämään vain olennaiset suunnitelmaan liittyvät asiat jättäen analyysit ja perustelut minimiin. Aikaa meni reilut 20 minuuttia. Tästä pitäisi siis pudottaa vielä yli puolet pois. Tuntuu että suunnitelmasta ehtii kertomaan vain luurangon ilman lihoja.




Esitysaika on olemattoman lyhyt siihen että voisi kattavasti kuvailla lähtökohtia, syy- ja seuraussuhteita tai syvällisempiä analyysejä siitä miksi on johonkin suunnitteluratkaisuun päätynyt. Aikaa on ehkä juuri olennaisimpien suunnittelutuotosten esittelyyn ja siihenkin varsin niukalti. Toisaalta on harmillista että aikaa ei ole riittävästi, koska perusteiden läpikäyminen voisi avata yleisöllekin paremmin suunnittelun juonenkäänteitä ja syitä erityyppisille ratkaisuille. Toisaalta suunnitelman puristaminen kymmenen minuutin tiiviiseen pakettiin on hyvä, koska itse yleisön puolella istuessani mikään ei tunnu sen rasittavammalta kuin kuunnella turhan pitkiä jaaritteluja asiasta ja sen ympäriltä. En myöskään mitenkään erityisesti nauti esiintymisestä ja olen siinä mielessä ihan tyytyväinen mitä nopeammin homma on ohi. Lyhyt aika tarkoittaa kuitenkin sitä että esimerkiksi runsaasta kuvamateriaalista pitää valita vain ne suunnitelman kannalta olennaisimmat ja sitä parhaiten luonnehtivat kuvat. Pitkiä tekstejä ei kukaan yleisöstä oikein jaksa lukea, joten niiden määrä on syytä pitää minimissä. Tarkoitushan on saada oma ideansa myytyä kuulijalle vakuuttavasti. Tässä kohtaa suunnittelijan tulisikin muuntua maisema-arkkitehdistä markkinoinnin ammattilaiseksi, joka kykenee tarjoamaan ideansa houkuttelevasti paketoidussa kääreessä asiakkaalle tai kuulijakunnalle.

http://gdj.gdj.netdna-cdn.com/wp-content/uploads/2012/12/packaging+design+10.jpg

On todella mielenkiintoista nähdä mitä muut ovat saaneet aikaiseksi. Paitsi se että suunnitelmat sinänsä voivat olla kiehtovia, myös niiden esitystapa ja tuotettu aineisto voi opettaa paljon. Syntyykö muiden esityksiä seuratessa ajatuksia "Loistoidea, noinhan sen olisi voinut tehdä", "Mitähän nuo symbolit mahtavat tarkoittaa?", "Tuo kuva näyttää todella hyvältä" tai "Ai niin, tuon näkökulman unohdin kokonaan"?. Uskon että tiiviit esitykset tulevat kertomaan paljon asioita paitsi maisema-arkkitehtuurin eri tyyppisestä soveltamisesta samassa kohdeympäristössä, mutta myös omien ideoiden julkituonnista ja esitystekniikasta. Toivon että kaikki saavat esityksensä valmiiksi ilman suurempaa loppumetrien stressiä ja mahdollista "viimeisen yön" puristusta.

Multiprojektit

Viime aikoina on ollut tavallista kiireisempää. Sain äskettäin melko ison toimeksiannon, joka vie runsaasti työtunteja lähitulevaisuudessa. Lisäksi koitan työstää materiaalia yhteen käynnissä olevaan kilpailuun. Sitten on vielä tämä studiokurssi, mikä lähestyy loppuaan ja valmista pitäisi saada aikaiseksi.

Tiedän että työelämässä maisema-arkkitehtitoimistoissa voi olla samanaikaisesti käynnissä monta yhtäaikaista suurtakin projektia, mutta toisaalta tekijöitäkin on yleensä useita. Minä toimin kuitenkin yksin ja itsenäisesti ja pyrin yleensä keskittymään yhteen projektiin kerrallaan ja työstämään sitä mahdollisimman tehokkaasti. Nyt tämä aikaa vievien projektien lukuisuus vaatii kohdallani tiettyä priorisointia. Koitan saada studiokurssin materiaalin valmiiksi mahdollisimman nopeasti, jotta voin paremmin keskittyä seuraavaan projektiin. Minun on vaikea hyppiä projektista toiseen kesken kaiken. Haluaisin saada yhden päätökseen ennen toisen aloittamista. Joskus voi tietysti olla ihan hyväksi ottaa etäisyyttä käsillä olevaan projektiin, joko paneutumalla johonkin toiseen projektiin hetkeksi tai sitten tyystin muihin asioihin. Kun ottaa välillä hieman etäisyyttä tehtäviin ja tuulettaa pääkoppaa, voivat mahdollisesti junnaamaan jääneet ajatukset selkiytyä. Joskus tällaisen tuulettumisen jälkeen asiat taas luistavat liukkaammin eteenpäin. Silti, kun olen keskittynyt tekemään jotakin tehtävää, en haluaisi keskeyttää sitä mistään hinnasta. Kun olen päässyt sisälle siihen maailmaan ja mielenmaisemaan jota tehtävä edellyttää, haluan säilyttää sen mahdollisimman pitkään. Kun kaikki käsillä olevaan työtehtävään liittyvät palaset on imetty aktiiviseen käyttömuistiin, on työn eteneminen sujuvampaa ja sitä pysyy ikään kuin koko ajan kartalla.  Harmittelen sitä että vatsa alkaa jossain vaiheessa murista merkiksi siitä että pitäisi käydä syömässä. Teen töitä kotona ja saan yleensä olla aamupäivät melko rauhassa, mutta sitten kun jälkikasvu saapuu koulusta kotiin, niin keskittyneen työn tekemisen voi käytännössä unohtaa. Kun hyvin virtaavan työprosessin joutuu keskeyttämään syystä tai toisesta, kestää melkoisen pitkään ennen kuin taas pääsee takaisin siihen tilaan.

Nykyään korostetaan usein slow life teemaa, jonka mukaan elämän vauhtia tulisi sopeuttaa eli käytännössä hidastaa tahtia ja leppoistaa elämää. Olen itse samalla kannalla ja mielestäni elämästä pitäisi päästä nauttimaan ajan kanssa. Tehdään vaikka projekti vuodessa, mutta tehdään se syvällisesti ja hyvin. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Nykytrendi on ahtaa päivä täyteen tapahtumia ja pyrkimys suoriutua mahdollisimman monesta asiasta mahdollisimman lyhyessä ajassa. Mitä siitä jää käteen? Tässä piilee se vaara että kaikki jää enemmän tai vähemmän pinnalliseksi. Olisi hyvä tehdä vähempi asioita ja kokea ne syvemmin. Tämä vaatii kuitenkin tietynlaisen mielenlaadun ja toimintamallin. Asiaa ei auta se että normaalisti kaksi kuukautta kestävää projektia venytetään vuoden mittaiseksi. Ensin puuhataan sitä ja tätä, pyöritellään ajatuksia eikä oikein saada mitään aikaiseksi ja sitten viimeisen kahden viikon aikana huomataan että loppu lähestyy ja alkaa tavaton touhotus ja stressi kun kaikki koitetaan saada valmiiksi viime hetkellä. Annettu aika ei siis yksin helpota vaan tarvitaan kykyä tehdä asioita ja osa-alueita valmiiksi hyvissä ajoin ja jaksottaa tehtävät niin että kiireen tuntua ei tule missään vaiheessa, ei edes projektin lopussa.

Silti monilapsisen perheen päänä huomaan että jokaiselle päivälle tuntuu olevan tekemistä enemmän kuin tarpeeksi. Lasten harrastuksiin vieminen ja tuominen, turnauksissa ja tapahtumissa istuminen haukkaa leijonanosan viikon tunneista. Koita tässä sitten rauhallisesti ja keskittyneesti tehdä töitä tai nauttia muista asioista. Kun aika tuntuu olevan kortilla on vaikea toteuttaa slow life teemaa.

Taitaa olla parasta ryhtyä taas töihin...

Käyttäjäprofilointia

Kokonaisvaltaisessa suunnittelussa pyritään aina huomioimaan mahdollisimman monta eri näkökulmaa. Suunnitteluperusteina voidaan käyttää historiaa, ilmastoa, maisematilaa, topografiaa, toiminnallisuutta, taiteellisuutta, liikennettä ja niin edelleen. Yksi tärkeimmistä näkökulmista lienee kuitenkin käyttäjänäkökulma. On tärkeää tiedostaa millaiselle kohderyhmälle aluetta suunnitellaan. Ilman käyttäjänäkökulmaa jää alueen suunnittelu torsoksi. Voisi ehkä sanoa että käyttäjänäkökulma on ohjaava näkökulma jota muut näkökulmat tukevat.

Tämän viikon luennolla ja työpajassa kävimme läpi käyttäjälähtöisen suunnittelun perusteita ja erilaisia profilointeja eri tyyppisille kohderyhmille. Pyrimme luomaan erilaisia opiskeluun liittyviä käyttäjähahmoja, joiden elämään ja opiskelutapoihin pyrimme syventymään mielikuvien ja sarjakuvien muodossa. Oli hauska huomata kuinka paljon erityyppisiä hahmoja saimme luotua. Pyrimme myös reflektoimaan näiden hahmojen toimintaa omalla kohdealueella. Onko alue suunniteltu vain Kalle Keskivertoa varten? Entä jos alueelleni tulee Pekka Perfektionisti, kuinka hän voi hyödyntää alueen toimintoja ja palveluita? Mitä voin tarjota Late Lusmuilijalle, jotta alue parantaisi hänen oppimiskokemustaan? Sirkku Sosiaalinen pitää ryhmätyöstä ja haluaa tavata muita ihmisiä. Erkki Erakko taas viihtyy paremmin yksikseen ja keskittyy töihinsä mieluummin rauhallisessa paikassa. Aluetta ei välttämättä voi suunnitella niin että se palvelisi kaikkia mahdollisia kohderyhmiä. Olisi silti hyvä jos useampi kuin yksi käyttäjäryhmä löytäisi alueelta itselleen sopivan lokeron tai toimintakentän.

Voi olla hyödyllistä pohtia suunnittelun perusteita myös erityyppisten skenaarioiden avulla, kuten vuodenaikojen vaihtelun tai pitemmän aikajänteen muutosten kautta. Liian yksiulotteinen suunnittelu voi näyttää hyvältä hetken pysäytyskuvana, mutta miten käy kun olosuhteet muuttuvat? Miltä tuntuu esimerkiksi kesäkuvissa upealta näyttävä viherelementtien ympäröimä aukio syksyllä kun lehdet ovat pudonneet tai talvella kun lunta on puoli metriä? Miltä näyttää nykyisiä standardeja tiukasti noudatteleva oppimisympäristö kymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä mahdollisten uusien standardien tai virtuaalimaailman sisällä? Sama pätee käyttäjiin. Kuinka keskiverto-opiskelijalle suunnitellussa ympäristössä viihtyy juuri lukiosta päässyt ensimmäisen vuoden opiskelija tai väitöskirjaansa tekevä vanhempi konkari? Näillä on kuitenkin aivan erilaiset lähtökohdat ja fyysiset ja sosiaaliset toiveet voivat myös poiketa suuresti toisistaan.

Vaaditaan hieman mielikuvitusta astua toisen saappaisiin ja lähteä kävelylle omalle suunnittelualueelle. Lähestymistapa tarjoaa kuitenkin hyvän tavan nähdä suunnittelun mahdolliset puutteet tai rajoittuneisuudet.

Taiteellista tarkkuutta

Suunnittelijan rooli on kaksijakoinen. Toisaalta hänen pitää olla luomiskykyinen ja hänellä tulee olla omaperäinen taiteellinen näkemys. Kun suunnitelma etenee, on tämä omassa päässä muotoutunut, ehkä hankalasti hahmotettavissa oleva taiteellinen visio tarjottava selkeänä ja ymmärrettävänä pakettina muille, niin että suunnittelijan lisäksi muutkin henkilöt saavat kiinni jutun juonesta. Tässä tuleekin se hankala osuus. Kuinka esittää muille se fantastisen oivallusten sarja ja kokonaiskuva, joka suunnittelijan päässä näyttäytyy kirkkaana ja tunnelmallisena? Tämä pitäisi tehdä niin ettei ajatus latistu matkan varrella ja ettei toiselle välitettävä kuva ole liian sumea tai tylsä. Jos viesti ei välity kunnolla, voi toteutus ontua. Suunnittelija voi päätyä ajattelemaan "Eihän sen noin pitänyt mennä" tai "En minä nyt ihan tuota tarkoittanut", kun kyse on usein siitä ettei suunnittelija ole kyennyt esittämään asiaa vastaanottajan aaltopituudella.

Riippuu tietysti hieman kohdeyleisöstä millä tasolla ja millä tapaa omat ideat ja suunnitelmat on esitettävä. Jos ajatuksia on tarkoitus kiteyttää kollegoille voi tietty taiteellinen vapaus olla paikallaan. Jo muutama "sinne päin" vedetty viiva ja väritahra paperilla voivat herättää ajatuksen henkiin samaa kieltä puhuvien henkilöiden kanssa. Samalla jää tilaa mielikuvitukselle ja uusille ideoille mahdollista jatkokehittelyä varten. Jos kuitenkin on tarkoitus esittää suunnitelma kaivinkoneen kuljettajalle, jonka tulisi sen mukaan rakentaa kohde, on esitystavan syytä olla sen verran selkeä ettei se jätä tilaa väärinkäsityksille. Vaikka kaivurikuski pystyisi kokemuksensa perusteella toteuttamaan vaillinaisiakin suunnitelmia voivat ne toteutua toisin kuin suunnittelija on tarkoittanut. Jos suunnitelmaan on esimerkiksi piirretty suora viiva, jossa lukee "oja", tietää kaivurikuski ehkä jo kokemuksesta miten syvän ojasta tekee ja millä jyrkkyydellä penkkojen kallistukset vuolee. Aloitteleva tekijä voi olla kuitenkin sormi suussa moisen epätarkkuuden kanssa. Koska kuskin on häpeällistä kysyä täsmennystä ohjeisiin hän alkaa kaivaa perstuntumalla ja lopputulos voi olla mitä vain.

Kokemukseni mukaan parhaat kaivurikuskit voivat toisaalta olla aika taikureita ja heillä voi hyvinkin olla taiteellista silmää. Maakellaria rakentaessani minulla oli projektissa mukana kaksi kaivurikuskia. Ensin toinen avustamassa kuopan kaivamisessa ja toinen kellarin peittämisessä. Ensimmäistä kuskeista sain olla koko ajan ohjeistamassa, mihin maamassat pitäisi laittaa, mistä pitäisi vielä kaivaa vähän, mitä reunaa pitäisi viistää lisää jne. Aikaa meni runsaasti turhaan nyhräämiseen. Palkkasin toisen kuskin täyttöhommaan ja sain ihailla vierestä kuinka homma hoitui. Kaivinkone työskenteli nopeasti ja maamassat siirtyivät juuri sinne mihin piti. Välillä hän pyöritteli isoja kiviä kauhalla saadakseen niiden parhaan pinnan esille. Hän myös ehdotti hyviä ratkaisuita joita en itse tullut ajatelleeksi. Kaiken kaikkiaan homma sujui hienosti. Tämä kaikki siis ilman mitään paperista suunnitelmaa. Vain lyhyt keskustelu siitä mitä toivoin.

Kenelle suunnitelmat sitten tehdään? Jotkut suunnittelevat asioita ihan omaksi ilokseen, mutta ammattityönä tehtävillä suunnitelmilla on yleensä jokin kohdeyleisö. Suunnitelmia voi joutua esittelemään asiakkaille, kollegoille, asiantuntijoille, taiteilijoille, perheenjäsenille, työmiehille, kilpailuraadille, lapsille, vanhuksille eli periaatteessa kenelle tahansa. Ja jokainen näistä vastaanottajista vaatisi erilaisen lähestymis- ja esitystavan. Lapsille on turha esitellä suunnitelmaa samalla tavoin kuin asiantuntijoille ja työmiehet tuskin saavat paljon irti taiteilijoille suunnatusta esittelymateriaalista ja päinvastoin. Onkin tärkeää tiedostaa kohdeyleisönsä. Näin kurssityön puitteissa kysymys on hieman avoin. Pitäisikö suunnitelma esittää ikään kuin se olisi tehty asiakkaalle vai pitäisikö se muokata asiantuntijayleisöä varten, vai jätetäänkö tilaa taiteelliselle vaikutelmalle? Tärkeintä lienee että saa sen ylipäätään muodossa tai toisessa valmiiksi paketiksi.

Jotta projektin päätösvaiheessa olisi jotain näytettävää, on materiaalia tuotettava koko suunnittelun ajan. Pelkkä ajatusten pääkopassa edestakaisin pallottelu ei vie projektia kovin tehokkaasti eteenpäin. Haluttuun lopputulokseen pääseminen vaatii usein monta välivaihetta. Jotkut näistä ovat toisarvoisia, mutta ajatus kuitenkin kulkee mukana ja kukin välivaihe avaa uusia polkuja tutkittaviksi ja kehiteltäviksi. Pedantti mielenlaatu aiheuttaa välillä tarpeetonta työtä. Vihaan turhan työn tekemistä, enkä silti pääse siitä eroon. Hiottuani esimerkiksi pitkään jotain kuvaa, huomaan että kaksi viikkoa sitten tehty versio näyttää paljon paremmalta. Silloin harmittaa. Kadehdin niitä jotka kykenevät luomaan tunnelmallisia näkymäkuvia käsivaralta. Itse käytän runsaasti aikaa digitaaliseen kuvankäsittelyyn ja tasojen kanssa kikkailuun enkä silti ole välttämättä tyytyväinen lopputulokseen.

Suunnitelmien erilaiset esitystavat ovat seikka johon toivoisin lisävalaistusta. En ole ollut (vielä) töissä maisema-arkkitehtitoimistossa, joten minulla ei juuri ole kokemusta käytännön toteutusasiakirjoista. Silti olen jo tehnyt pari yleissuunnitelmaa omiin nimiini. En ole varma menikö suunnittelu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan mutta ainakin asiakkaat tuntuivat olevan tyytyväisiä lopputulokseen. Toteutussuunnitelmiakin on pyydetty, mutta olen kieltäytynyt tehtävästä, koska en tunne taitavani niitä vielä riittävästi. En välttämättä tiedä millä viivatyylillä tai -paksuuksilla erilaiset kohteet tulisi esittää toteutussuunnitelmassa tai mitä asioita minkäkin mittakaavan kuvassa tulisi esittää. Pitääkö ensin istua pari vuotta toisen toimistossa oppimassa käytännön piirustusten tekemistä, koska koulussa tätä puolta sivutaan melko ohuelti? Olisi hyvä jos voisi nähdä esimerkkejä eri toimistojen projektiasiakirjoista, vai ovatko ne niin suuria salaisuuksia ettei niitä voi julkisesti esitellä? Edes yksi toteutuskuva malliksi, siitä olisi sitten hyvä lähteä liikkeelle. Pääasia ei mielestäni ole se että osaa käyttää standardoituja esitystapoja, vaan se että suunnitelma on ymmärrettävä ja selkeä juuri sille kenelle se on tehty. Tämä voi tarkoittaa erilaisia, standardista poikkeaviakin ratkaisuja. Tarkoitushan on että suunnittelija ja suunnitelman tilaaja saavuttavat konsensuksen ja että toteutus vastaa suunnitelmaa ja kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä.

Historia, painolasti vai mahdollisuus

Vaikka Otaniemen muinaishistoria ulottuukin pronssikaudelle asti, vasta viime vuosisadalla tapahtuneet muutokset ovat muuttaneet maisemaa merkittävästi (Kauan, kauan, kauan sitten Otaniemessä). Vajaan seitsemänkymmenen vuoden aikana alue on muuttunut metsäisestä ja peltojen täplittämästä kartanomaisemasta punaisten tiilirakennusten hallitsemaan, melko tiiviisti rakennettuun puoliurbaaniin maisemaan. Alueella on vielä muistumia kartanoympäristöstä ajalta ennen yliopistoa. Niemenkärki kuitenkin muuttui kertaheitolla, kun sinne päätettiin luoda yliopistokampus 1900-luvun puolivälissä. Alvar Aallon ensimmäisen kilpailusuunnitelman jälkeen alue on kokenut monia muutoksia jotka ovat vaikuttaneet paikan rakennuskantaan ja maisematilaan. Lähiaikoina uusi ydinkampus Väre ja uudet julkisen liikenteen yhteydet tulevat muuttamaan aluetta entisestään. Kuinka paljon alueen aikajanasta on nähtävissä kymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluttua? Tarvitseeko historian näkyä vai voiko menneisyyden jäljet haihduttaa hiljalleen uuden tieltä?

Historia on usein yksi maisemasuunnittelun lähtökohdista. Suunnittelija pyrkii kaivautumaan arkeologin tavoin alueen kerrostumiin ja pohtii löydöksien relevanssia käsillä olevaan suunnittelutehtävään. Suunnittelija pyrkii selvittämään mikä tämä paikka on, mitä täällä on tapahtunut, kuinka maisema on muodostunut ja kuinka eri aikoina tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet alueeseen?

On toki hyvä että alueen historia tunnetaan ja sen vaikutukset tiedostetaan. Joskus kuitenkin tuntuu siltä että historiaan perustuvia jäänteitä tai muistumia yritetään puoliväkisin sisällyttää suunnitteluun, koska niin kuuluu tehdä. Emmehän me voi jättää historiallista näkökulmaa huomioimatta, vai voimmeko? Historia ei kuitenkaan saisi olla itse tarkoitus eikä sitä ole pakko tyrkyttää vetonaulaksi jokaisen projektin yhteydessä. Joskus historiallisella taustalla ei ole mitään merkitystä. Toisaalta, silloin kun alueen historia on merkityksellinen, olisi väärin jättää se huomioimatta.

Silloin kun historia halutaan liittää osaksi suunnitelmaa, ei sitä ole välttämätöntä tuoda esille korostetusti. Pieni vihjauskin voi riittää herättämään ihmisen oman mielenkiinnon. Osa alueen käyttäjistä voi jättää aspektin täysin huomioimatta, mutta ei lienekään tarkoitus että paikka herättää kaikissa juuri samat tuntemukset ja ajatukset. Eikö ole paikan rikkaus että moni kävijä voi löytää sieltä yksilölliset, itseään inspiroivat ulottuvuudet, liittyivät ne sitten paikan historiaan, sen nykyiseen käyttötarkoitukseen tai johonkin muuhun seikkaan.

Kun suunnittelija pohtii historiallisia näkökohtia, voi aikajanalla olla paljon ulottuvuuksia. Miten pitkälle historiaan on syytä mennä? Onko muinaishistoria jo unohtunut? Onko jokin historian kohta johon pitäisi pysähtyä tai sitä korostaa. Paikka voi sisältää lukuisia aikakerrostumia. Pitäisikö ne kaikki tuoda esille vai jätetäänkö jokin huomioimatta? Mikä on aikakausi, joka ansaitsee tulla nostetuksi esille? Jos kohdealueella on esimerkiksi ollut pronssikaudella hautakumpu, keskiajalla tori, 1700-luvulla pelto ja 1800-luvulla kartanopuisto, niin mikä näistä nostetaan uuden, alueelle suunniteltavan asuinalueen kohokohdaksi, vai haudataanko menneisyydestä kertovat jäänteet mahdollisesti uuden rantabulevardin alle?

Yksi suunnittelijoiden suosikkielementti historiallisissa ympäristöissä tuntuvat olevan kiskot. Jos jollakin paikalla on joskus ollut kiskoihin perustuvaa liikennettä on ne ehdottomasti otettava mukaan suunnitteluun ja jätettävä kiskonpätkiä sinne tänne muistuttamaan paikan aiemmasta käytöstä. Eipä silti, joissakin paikoissa tämä on toteutettu oikein hienosti, kuten esimerkiksi High Lane New Yorkissa tai Park Thüringer Bahnhof, Hallessa, Saksassa tai Zhongshan Shipyard Park by Turenscape, Kiinassa (kuvat alla). Kiskoaihetta sivuaa myös Steven Lee blogissaan "Wasteland".
 

High Lane, New York

Park Thüringer Bahnhof, Halle, Germany

Zhongshan Shipyard Park by Turenscape, China

Joskus kaukaisesta menneisyydestä kaivetut historiasidokset voivat olla vaikeasti tulkittavia. Jos esimerkiksi preeriaruohon palanen keskellä urbaania suurkaupunkia kuvastaa ennen muinoin paikalla sijainneen menneen preerian lakeutta, niin ymmärtääkö kukaan asiayhteyttä ilman että lukee sen pronssilaatasta taideteoksen vierellä? Tätä pohtii esimerkiksi Marc Treib tekstissään "Must Landscapes mean". Myös Jacky Bowring käsittelee aihetta artikkelissaan "Meaning in Landscape Architecture and Gardens"

Historiallisiin kohteisiin liittyy usein erityyppistä suojelua, oli kyse sitten rakennussuojelusta, kulttuuriympäristön suojelusta tai muinaisjäännösten suojelusta. Virallinen suojelustatus määritellään usein museoviraston toimesta, mutta yksityinenkin voi suojella jonkin kohteen omilla maillaan. Suojelulla on periaatteessa hyvä tarkoitus vaalia historiallista perintöämme meille ja jälkipolville, mutta mennäänkö siinä joskus liian pitkälle? Mitä kaikkea pitäisi suojella ja miten kiivaasti? Milloin suojelusta tulee haittatekijä? Sopivan suojelutason ja toisaalta pelivaran löytäminen tulevaisuuden muuttuvan ympäristön kanssa voi joskus olla hankalaa.

Otaniemessä on paljon Alvar Aallon suojeltua rakennuskantaa ja maisemaelementtejä. Pienenkin muutoksen tekeminen vaatii raskaan byrokraattisen prosessin ja lähtökohta on aina se että mitään ei muuteta. Tämä on ymmärrettävä perusta siinä mielessä että se mikä on kerran menetetty on ainiaaksi menetetty. Jos menet muuttamaan jonkin olennaisen historiallisen elementin joka voisi tuoda valaistusta tai inspiraatiota tulevaisuuden käyttäjille, on sitä vaikea kaivaa muokattujen maa-massojen alta tai suuremmassa mittakaavassa patolammen pohjalta.

Tulisi muistaa että vaikka historia on yksi maisemasuunnittelun lähtökohdista, se on vain yksi niistä ja on koko joukko muita kriteereitä, jotka voivat näytellä huomattavasti merkittävämpää roolia kohteen tulevaisuutta pohdittaessa. Historia pitää tuntea, mutta sen ei ole pakko antaa ohjata suunnittelua. Suunnittelijan on syytä arvioida kaikki näkökulmat ja huomioida tavoitteisiin nähden sopivat, vaikka se tarkoittaisi sitä että jokin näkökulma, esimerkiksi historia, jäisi pienempään rooliin. Vaikka eräs melko kuuluisa laulaja onkin sanonut "It's now or newer" lienee kuitenkin liian mustavalkoista perustaa suunnittelu vain joko historialliseen tai nykytarkoituksiin sopivaan perspektiiviin. Eri näkökohtien arvoa kriittisesti punniten voidaan suunnittelu pitää riittävän monipuolisena ja joustavana.

Meillä ja muualla

Tällä viikolla saimme kaksipäiväisessä seminaarissa tutustua ensin referenssikampuksiin ulkomailla ja sitten kunkin opiskelijan tai ryhmän omiin visioihin ja suunnitelmiin Otaniemen suhteen. Sokerina pohjalla oli kaksi Marc Treibin luentoa, jotka käsittelivät kestävää kehitystä sekä kokonaissuunnitelmia ja näihin käsitteisiin liittyvää problematiikkaa.

Muualla

Referenssikohteista löytyy ainakin pinnallisesti tarkastelemalla lukematon määrä erinomaisia vaihtoehtoja liikkumiselle, reititykselle, aluesuunnittelulle, muodonannolle, tilaratkaisuille, pysäköinnille jne. Havaittuja toteutuksia ei kuitenkaan voi välttämättä soveltaa suoraan Otaniemeen, koska alueen erityispiirteet ja vuorovaikutus ympäröivien alueiden kanssa voivat poiketa merkittävästi toisistaan. Tässä kohtaa olisikin tärkeää löytää juuri omaan suunnittelukohteeseen sopivia referenssejä tai soveltaa ja kehittää ideoita paikallisia olosuhteita ja vaatimuksia vastaavaksi. Hyvää ideaa ei välttämättä kannata heti hylätä jos se ei satu sellaisenaan mahtumaan nykyisen kohteen suunnitteluraameihin. Parempi olisi miettiä, modifioida ja jalostaa ideaa niin että se mahtuu annettuun viitekehykseen. Mikäli idea vesittyy tässä prosessissa, on siitä kuitenkin syytä päästää irti. Referenssikohteista tulee myös muistaa että ne ovat vain referenssejä. Suunnittelu tulee kuitenkin aina tehdä paikallisia ominaispiirteitä hyödyntäen ja paikan omia arvoja kunnioittaen. Toisaalla hyvin toimiva ratkaisu voi tuntua toisessa paikassa väkinäiseltä ja päälle liimatulta.

Ilmasto on yksi merkittävimmistä tekijöistä joka vaikuttaa kampusten, kuten muidenkin alueiden suunnitteluun. Lämpimässä etelässä suunnittelussa korostuvat varjoisat alueet, joihin voidaan hetkeksi mennä vilvoittelemaan auringon kuumasta paahteesta kun taas pohjoisessa mahdollisimman aurinkoiset alueet tarjoavat miellyttävimmät olosuhteet vilusta värjötteleville ihmisille. Monsuuni-ilmastossa kuivana pysyminen erityisen on tärkeää, kun taas kuivien alueiden väestölle vesi on kultaakin kalliimpaa. Ympäristön tarjoamat olosuhteet ovat siis viitekehys joka tulisi huomioida jokaisessa suunnitelmassa. Jos tätä seikkaa ei oteta huomioon voi syntyä lapsuksia, kuten ilmeisesti on tapahtunut Inkan esittelemällä Catalonian kampuksella, missä rosteriteräksestä muodostetut, sinänsä muotokieleltään hienot penkit, eivät etelän auringossa kuumentuessaan vedä puoleensa kovinkaan paljon istujia polttamaan takamustaan. Ympäristö vaikuttaa luonnollisesti myös kasvivalintoihin eli vaikka palmukujanne näyttäisi upealta jossakin referenssikohteessa, voisi sellaisen toteuttaminen esimerkiksi Suomen ilmastossa olla aika tyhmää.

Suurin osa referenssikampuksista esitettiin positiivisessa valossa, lähinnä ympäristöinä mistä voimme ottaa oppia, ehkä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Koska suurin osa saatavilla olevasta materiaalista on kampuksen tai kohteen itsensä tuottamaa ei voida puhua kovinkaan objektiivisesta tarkastelusta. Yleensä kukin taho pyrkii antamaan itsestään mahdollisimman hyvän ja houkuttelevan kuvan ja työntämään mahdolliset puutteet tai epäkohdat sivummalla tai suorastaan piilottamaan ne. Harvemmin esittelyissä kerrotaan mitä varjopuolia alue sisältää, vaan ne on löydettävä muuta kautta. Sen voi tehdä joko itse alueeseen tutustumalla tai sitten lukemalla riippumattomien ulkopuolisen tahojen luomia objektiivisia tarkasteluita alueesta.

Joidenkin alueiden suitsutus itsestään on lähinnä koomista. Esimerkiksi Funanin yliopiston luoma videoesittely itsestään näyttää länsimaalaisittain jopa hieman naiivilta mainospätkältä, jossa kaikki kilvan kehuvat kampuksen loistokkuutta. Tämän tyyppisiä mainosvideoita saattaisi löytyä lisää esimerkiksi Pohjois-Koreasta, mutta varmaan vielä suuremmalla hurmoshengellä toteutettuna. Todellinen tilanne lienee kuitenkin jotain muuta, kuten Anan kirjoittamasta blogista (18.10.) ilmenee.

Toinen hyvä huono esimerkki oli Shenyangin yliopiston riisipelto, joka suunnitelmissa ja mainospuheissa on ekologisen yliopiston ylpeys. "Oma maa tuottaa 'kultaista' riisiä ja jokainen opiskelija ottaa osaa ruuantuotantoon nauttien siitä." Marc Treibilla oli asiasta parempaa tietoa. Opiskelijat kuulemma vihaavat riisipeltoja, koska jokainen on pakotettu osallistumaan työhän. Eiväthän he ole tulleet maaseudun riisipelloilta kaupunkiin ja yliopistoon opiskellakseen tekemään työtä riisipelloilla. Lisäksi keväisissä kuvissa riisipelloilla olevat opiskelijat olisivat todellisuudessa hyttysten ympäröimiä, minkä lisäksi pellot ovat pimeitä ja talvella tylsiä ympäristöjä, kuten Elina omassa esityksessään toi esille.

http://www.deconcrete.org/wp-content/uploads/2011/04/Shenyang-Architecture-Campus-with-Rice-Fields.jpg

Referenssikohteita tarkasteltaessa onkin syytä kaivautua pintaa syvemmälle, esitteiden kauniiden kiiltokuvien ja korulauseiden taakse. Kohteissa kannattaa vilkaista myös takapihalle, ja tutustua alueeseen muinakin vuodenaikoina kuin juuri parhaimpana kukintokautena. Eräänlainen kriittinen tarkastelu olisi siis paikallaan missä pitäisi hakea vastauksia myös kysymyksiin "Mikä täällä on ongelmana?" tai "Mitä täällä tapahtuu talvella?" sen sijaan että esitetään perinteiset kysymykset "Mitkä asiat täällä on hoidettu hienosti?" tai "Mistä löytyvät alueen parhaat kuvakulmat?
 

Meillä

Toisena seminaaripäivänä kävimme läpi toistakymmentä erilaista suunnitelmaa Otaniemen alueelle, joista osa oli hyvin konseptuaalisia ja idea-asteella olevia, enemmän referensseihin tukeutuvia, toiset taas pitemmälle kehiteltyjä alustavine luonnossuunnitelmineen. Oli mukava huomata että ryhmät olivat löytäneet toisistaan poikkeavia kohteita ja lähtökohtia suunnitteluun. Sisääntuloväylät, pääväylät, merenrannat sekä suuri osa kampuksen keskustasta ainakin olivat valikoituneet suunnittelun kohdealueiksi. Pääväylillä, Alvarinaukiolla sekä suunnitellun ydinkampuksen Väreen tuntumassa oli hieman enemmän päällekkäisyyttä, mutta muuten alueet olivat hajautuneet mukavasti. Tässä koostekuva kunkin ryhmän alueista

Koostekuva suunnittelualueista konseptivaiheessa. (M. Varpio)

Kooste on karkea hahmotelma kunkin esityksessä viittaamasta kohdealueesta yleiskuvan luomiseksi. Konseptien nimet ja alueet ovat lähinnä viitteellisiä eivätkä välttämättä vastaa aivan todellista kohdealuetta.

Kustakin esityksestä saadut kommentit hyödyttivät paitsi työn tekijää, myös muita koska esille tuotiin monia näkökohtia, jotka voivat olla sovellettavissa myös muihin töihin.
 

Sokerina pohjalla

Marc Treib puhui ensimmäisessä luennossaan "Limits of sustainability" kestävästä kehityksestä. Hän mainitsi kestävän kehityksen olevan nykyään usein päämäärä vaikka sen tulisi oikeastaan olla vain keino päämäärän saavuttamiseksi. Hän otti esimerkiksi erilaiset tarkastuslistat ja normit, joiden avulla kestävää kehitystä nykyään pyritään luomaan. Jos asiaa ajattelee kapeakatseisesti voidaan kyllä luoda kestävän kehityksen mukainen prosessi tai kohde, mutta se ei saa eikä voi olla ainoa kriteeri. Esimerkiksi Treib nosti kaivosalueen vierailijoille tarkoitetun inforakennuksen, joka oli toteutettu kaikkien kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti kierrätetyistä materiaaleista ja energiaa säästävillä prosesseilla, mutta rakennus oli kamalan näköinen ja vailla tunnelmaa. Siinä ei paljon lohduta se että jokin on rakennettu kestävän kehityksen periaatteella jos samalla unohdetaan muut näkökulmat. Kestävä kehitys ei siis saa olla itse tarkoitus, vaan ainoastaan menetelmä tavoitteeseen pääsemiseksi.

Treib puhui myös arkkitehtuurin nykytendenssistä mennä jatkuvasti kohti kompleksisempia ja mutkikkaampia rakenteita ja suunnitelmia. Tässä voidaan helposti mennä harhaan, koska muodon monipuolisuus ei suinkaan takaa elämyksen monipuolisuutta. Joskus liian monitahoinen kohde voi jopa latistaa ja tukahduttaa kävijän aistimuksia. Yksinkertaisillakin toteutuksilla voidaan saavuttaa monipuolisia kokemuksia ja aistielämyksiä.  Yksinkertaistaminen ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin vähentäminen. Moniulotteisia asioita voidaan hyvin suunnitella, mutta kohteen kaikkia ulottuvuuksia ei ole tarpeen paljastaa kerralla. Uudet asiat voivat ilmetä esimerkiksi ajan kanssa, vuodenaikojen vaihtuessa tai mittakaavatasolta toiselle siirryttäessä. Uusia maailmoja voi löytyä entisten sisältä.

Toinen Treibin luento "In praise of Master Plan" käsitteli suunnitteluun ja suunnitelmiin liittyviä trendejä. Nykyään arkkitehdit haluavat alla ajankohtaisia ja ajan hermolla. Heidän odotetaan luovan koko ajan uutta ja olevan aikansa avantgardisteja. Vanhat hyvätkään toteutukset eivät kelpaa kun tavoitteena on aina ennen näkemätön ja yllättävä ratkaisu. Tuntuu siltä että vanhoja hyvin tehtyjä ratkaisuita ei voida eikä saa käyttää, vaikka ne olisivat testatusti toimivia, miellyttäviä ja pidettyjä. Sellaista ehdottava suunnittelija ristiinnaulittaisiin nopeasti plagioijana ja syytettäisiin omien ideoiden puutteesta. Unohdetaanko todellisuus ja käytännön toteutukset? Muodot ja Wau-arkkitehtuuri ohittavat toimivuuden ja käytännöllisyyden. Suunnittelija tempaistaan uusien ideoiden kilpavarusteluun ja hän kulkeutuu virran mukana muotivirtauksesta toiseen. Näin saadaan ehkä näyttäviä suunnittelukonsepteja ja kilpailutöitä, mutta saadaanko siten toimivaa ja ihmisystävällistä toteutusta? Treib kertoi esimerkin kilpailusta, jonka voittajatyö oli visuaalisesti huikea ja konsepti maailmoja syleilevä. Kun voittajatyötä piti lähteä muuttamaan toteutukseksi nousikin tie pystyyn kun suurin osa hienoista visioista eivät olleetkaan toteutuskelpoisia. Lopulta paikka toteutettiin tyystin alkuperäisestä ideasta poikkeavalla tavalla.

Eräs seikka mihin Treib kiinnitti huomiota, enkä voisi olla hänen kanssaan enempää samaa mieltä, oli byrokratian määrä suunnittelussa, joka tuntuu viime vuosikymmeninä räjähtäneen käsiin. Kun aiemmin suuremmankin suunnitelman toteutuksesta selvittiin esimerkiksi yleissuunnitelmalla ja karkeahkolla istutuskaaviolla, tarvitaan näiden kahden paperin lisäksi nykyisin pahimmillaan satoja erilaisia dokumentteja. Eri tason tarkkuudet ja vastuukysymykset tekevät suunnittelusta tarkkaan säänneltyä ja valitettavan hankalaa. Toteutusasiakirjoissa pitää rakenteet määritellä naulan tarkkuudella ja mitat millimetrin tarkkuudella. Tuntuu että esimerkiksi leikkipaikkojen suunnittelulla säädöksineen ei ole enää mitään tekemistä maalaisjärjen kanssa. Vain isot yritykset lakimiesjoukkoineen voivat enää tehdä normitettuja leikkialueita (kaupunki ottaa mielellään tekijän joka lupaa kantaa lakiteknisen vastuun). Yksi Viherympäristö lehden vakituisista kolumnisteista on suuren leikkivälinefirman tuoteturvapäällikkö, joka jokaisessa kolumnissaan kertaa kuinka ehdottoman tärkeitä turvallisuusseikat ovat. Tietysti hän korostaa niitä. Sillä tavoinhan hänen edustamansa firma saa myytyä enemmän tiukkojen turvallisuusmääräysten mukaisesti normitettua standarditavaraa.

Olemmeko menossa tässäkin amerikkalaiseen suuntaan siten että tulevaisuudessa puolet maisema- ja arkkitehtitoimistojen ammattikunnasta pitää olla lakimiehiä? Mihin on kadonnut talonpoikaisjärjen käyttö ja seikkailuhenki? Elämässä pitää pystyä ottamaan vähän riskejä.

Inhimillinen mittakaava

Kävelimme pari kesää sitten isäni kanssa mökille. Matkaa kertyi toistasataa kilometriä ja reitti kulki pääasiassa maantien laitaa pitkin. Olimme käveleviä kummajaisia autoille pyhitetyllä alueella. Autoilijat varmaan harmittelivat kun joutuivat tekemään pienen väistöliikkeen, vaikka kävelimme välillä lähes ojassa. Maisemallisesti tieympäristö ei ollut kovin mielenkiintoinen. Poikkeuksen teki se kun poikkesimme suoralta pääväylältä hieman vanhemmalle ja mutkittelevalle soratielle, jonka varrelta löytyi pieniä kyliä ja idyllisiä pihapiirejä. Täydensimme siellä vesivarastojamme ystävällisten ihmisten avustuksella. Taas maantielle palattuamme osui eteen välillä monen kilometrin suoria, joka viiden kilometrin tuntinopeudella kävellen kestivät puolisen tuntia ilman että maisema juurikaan tarjosi mitään virikkeitä. Silloin tuntui siltä ettei tässä pääse koskaan perille.

Valtatie 6, välillä Hamina-Lappeenranta (Mika Varpio, 2010)

On ymmärrettävää että Suomessa, missä taajamat sijaitsevat suhteellisen kaukana toisistaan esimerkiksi Keski-Eurooppaan verrattuna, on taajamien väliset siirtymäväylät suunniteltu autojen ehdoilla, koska auto on kuitenkin nykyään pääasiallinen kulkumuoto pitemmillä välimatkoilla. Nykyinen yhdyskuntasuunnittelun kulttuuri on kuitenkin amerikkalaistunut niin pitkälle että autolla pitää päästä myös kotiovelta parin sadan metrin päässä olevan marketin pihalle. Yhdysvalloissa yhdyskuntasuunnittelu on perinpohjaisesti alistettu yksityisautoilun vaatimuksille ja muut maat seuraavat perässä. Tämä ei enää ole hyvä suuntaus. Autopohjainen ajattelu ja suunnittelu on tullut myös kaupunkien keskustaan. Kaikki valittavat liikennepulmia, mutta kukaan ei ole valmis muuttamaan ajokulttuuriaan.

On mielenkiintoista kuinka nopeasti muutos on tapahtunut. Eihän tästä kuitenkaan ole kuin ehkä kaksi tai kolme sukupolvea, kun autot olivat vielä sivuroolissa ja paikat ja väylät olivat ihmisille tai ehkä leveimmillään hevosrattaille suunnitellut.

http://www.eurotravelogue.com/2013/11/Exploring-Warwickshire-England.html

Vaikuttaa siltä että suunnittelun inhimillinen mittakaava on modernismin myötä kadonnut ja aiemmin ihmiselle tehdyt alueet on nyt pyhitetty autoille. Kaikki suunnittelu tapahtuu autojen mittakaavassa.

Ongelma on kyllä tiedostettu ja esimerkiksi Euroopan komission suosituksessa jo yli 30 vuotta sitten on mainittu että ihmisen hyvinvointi ja hänen vuorovaikutuksensa ympäristön kanssa ovat keskeisiä asioita alueellisessa/tilallisessa suunnittelussa, jonka tulisi tarjota jokaiselle yksilölle ympäristö ja elämisen laatu joka johtaisi hänen persoonallisuutensa kehittymiseen elinympäristössä joka on suunniteltu ihmisen mittakaavassa (Recommedation N° R (84) 2 of the Committee of Ministers of the Council of Europe to member states on the European Regional/Spatial Planning Charter, Jan 1984). 

Kuitenkin tuntuu siltä että ihmistä ei edelleenkään osata asettaa etusijalle suunnittelussa. Maisema- ja arkkitehtikilpailuissa menestyneet suunnitelmat loihtivat eteemme upeita havainnekuvia lintuperspektiivistä ja näkymiä joissa laajat aukiot ovat täynnä iloisia ihmisiä. Niissä on hienoja kompositioita, moderneja muotoja ja täsmällisiä viivoja. Mittakaavat ovat isoja ja ottavat huomioon laajan ympäristön vaikutuksen. Mutta ovatko ne vain silmänlumetta? Mikä on todellisuus? Ovatko näkymäkuvien hienot aukiot ja tilat pari vuotta toteutuksen jälkeen tyhjillään? Viihtyykö niissä ihminen vai onko se mahdollisesti autojen täyttämä? Kun suunnitelma on kerran tehty ja toteutettu autojen mittakaavassa on sitä vaikea enää palauttaa ihmisen mittakaavaan. Nykyään tuntuu tärkeimmältä tehtävältä ratkaista kysymys kuinka kaikkien autot saadaan mahtumaan suunnittelualueelle, mutta kiinnostaako ketään viihtyykö ihminen tuolla samalla alueella?

Maisema-arkkitehtuurin opetuksessa korostetaan että suunnittelijan tulee huomioida kaikki mahdolliset lähtökohdat: historia, ilmasto, luonto, maisemarakenne, liikenne, kunnallistekniikka ja niin edelleen. Suunnittelussa korostetaan myös taiteellista näkemystä, uuden luomista ja "ahaa" elämyksiä, mutta jääkö siinä kuitenkin tärkein kohde eli ihminen sivurooliin? Pitäisikö suunnittelijoiden osata suhtautua myös ihmiseen ja tuntea paremmin ihmisen näkökulma asioihin. Tämä ei onnistu vain luonnontieteitä ja taiteita opiskelemalla tai erilaisia lähtötietoja tutkimalla. Voisi olla hyvä lisätä opetukseen esimerkiksi tietoa ihmisen psykologiasta, käyttäytymisestä ja kanssakäymisestä ympäristönsä kanssa. Viime kädessä ihminen on kuitenkin se joka paikassa viihtyy tai sen hylkää.

Formaalin ja luonnollisen rajalla

Valitsemani suunnittelun kohdealue, Rakentajanaukion ympäristö, sisältää sekä formaaleja että luonnollisia elementtejä. Muodollisten ja luonnonmukaisten alueiden rinnakkaisuus on tyypillistä koko Otaniemelle. Lähtökohtaisesti kampus on rakennettu keskelle metsää, jolloin rakennukset ja niiden lähiympäristö ovat rajautuneet puustoon tai avoimempiin viheralueisiin. Alvar Aallon alkuperäisessä suunnitelmassa Otaniemen maastonmuotoja käytettiin huolellisesti hyväksi. Tärkeät rakennukset pyrittiin sijoittamaan kukkuloille laaksojen jäädessä luonnollisempaan tilaan.

Otaniemessä luonnollinen on kuitenkin lisärakentamisen myötä saanut pikku hiljaa väistyä muodollisen tieltä. Esimerkiksi päärakennusta on laajennettu useaan otteeseen pohjoista kohti ja samalla alkuperäinen yhtenäinen metsäsaareke on sirpaloitunut ja supistunut pieniksi länteiksi rakennusten ja tieväylien kulmauksiin.

Päärakennuksen laajentuminen ja metsärakenteen sirpaloituminen 1949-2001 (Kuva. M. Varpio)

Käsitteet "formaali" ja "luonnollinen" voivat olla monitulkintaisia ja riippuen asiayhteydestä tarkoittaa hieman eri asioita. Formaalia voisi tässä yhteydessä ehkä parhaiten kuvata sanoilla rakennettu, muodollinen, kaavamainen, järjestetty, ihmiskäden koskema, säännöin määritelty tai matemaattisen puhtaasti geometrinen. Luonnollista voisi kuvata sanoilla intuitiivinen, koskematon, ilman ihmisen vaikutusta oleva, vapaamuotoinen tai säännötön. Silti formaali ja luonnollinen eivät ole suoraan vastakohtia toisilleen vaan kummankin elementtejä voi sisältyä toiseen.

Koskematonta luontoa ei sanan varsinaisessa merkityksessä Otaniemessä taida olla. Kyse on kuitenkin niin urbaanista alueesta ettei niemenkärjestä varmasti löydy neliösenttiäkään johon ei joku olisi jossain vaiheessa koskenut, kävellyt tai virtsannut. Käytön jäljet näkyvät siis kaikkialla. Kuitenkin Otaniemi on siinä mielessä poikkeuksellinen paikka että sinne on suuresta käyttöpaineesta huolimatta jäänyt metsäsaarekkeita ja rantavyöhyke on jopa peittävän metsäinen. Tämä on mielestäni ominaisuus ja vahvuus jota tulisi vaalia. Otaniemi voikin kilpailla maailman kampusten kanssa juuri tällä Suomelle tyypillisellä mäntymetsä- ja kalliomaisemalla sekä merenrannalla ja niihin liittyvällä tunnelmalla.

Alvar Aallon Otaniemen yleissuunnitelma on perustunut metsäisen luonnonympäristön hyödyntämiseen, mutta luonnon elementtejä on hyödynnetty nerokkaasti myös muutamissa alueen rakennuksissa. Heikki ja Kaija Sirenin 1957 suunnittelemassa Otaniemen kappelissa on metsä tuotu osaksi kirkkoa. Yksinkertainen rakenne ja rakennuksen läpinäkyvyys tuovat ympäröivän luonnon ja vuodenaikojen vaihtelut kirkon sisälle. Toinen Otaniemen elementtejä hyödyntävä rakennus on  Reima ja Raili Pietilän 1966 suunnittelema Dipoli, missä on hyödynnetty kalliota ja luolamies teemaa sekä rakennuksen ulkomuotoilussa että sen sisällä. Näissä rakennuksissa luonnolliset ja kaavamaiset elementit kulkevat rinnakkain ja sisäkkäin.

Myös ulkotilat voivat olla formaaleja tai luonnollisia. Suunniteltaessa tiloja, jotka sisältävät erityyppisiä elementtejä, olisi hyvä pohtia kuinka kaavamaisen voi liittää osaksi luonnollista. Kuinka rajapinta olisi suunniteltava, jotta se olisi kitkaton ja mielenkiintoinen, eikä sellainen johon "kompastuu". Toisistaan poikkeavien elementtien välinen kontrasti voi parhaimmillaan lisätä kummankin puolen vaikuttavuutta. Kontrasti ei ole ainoastaan visuaalinen; se voi tuntua myös jalan alla tai äänimaailmassa. Yhtä voimakas tuuli tuntuu erilaiselta betonikäytävällä ja metsässä. Luonnollisessa ympäristössä kaikki ei ole niin ennalta arvattavaa kuin kaavamaisessa.

Tiedon hyökyaalto

Suunnitelmia voidaan tehdä monella tapaa. Suunnittelu voi perustua esimerkiksi tunteeseen, faktoihin tai sitten niitä voidaan niin sanotusti "heittää lonkalta". Yleensä viimeksi mainituilla suunnitelmilla on tapana onnistua heikoimmin. Yleensä kaikkiin suunnitelmiin kuuluu jonkinlainen alkukartoitus siitä mitä halutaan saada aikaiseksi ja miten toivottuun lopputulokseen voidaan päästä. Tässä vaiheessa tulisi ottaa huomioon myös suunnitteluun vaikuttavat ulkoiset tekijät jotka pitkälti määrittelevät sen minkälaisen kehyksen sisällä suunnittelua voidaan tehdä. Jos saadaan esimerkiksi loistoidea pitkänmallisesta käytäväsaunasta joka istuu maastoonkin hienosti, niin suunnitelman heikkous voi olla siinä että puolet siitä sijaitsee naapurin maalla. Jos tämä olennainen lähtötieto jätetään huomioimatta, voi siitä aiheutua isoja ongelmia jälkikäteen. Toisaalta esimerkiksi läheisen joukkoliikenteen aikataulutiedot eivät välttämättä ole kovin relevantteja tässä tapauksessa. Lähtötietojen kerääminen, käsittely ja suodattaminen ovatkin olennainen osa suunnittelua.

Suunnitteluprosessiin olennaisesti liittyvä lähtötietojen kartoitus on tällä kurssilla paloiteltu ryhmäkohtaisiin osa-alueisiin. Aiemmin oli yhdessä pohdittu mitä kaikkea tietoa suunnittelua varten tulisi kerätä ja kukin ryhmä esitteli oman osa-alueensa tuloksia tällä viikolla. Ensivaikutelmana lähtötiedoista oli se että niitä oli valtavasti. Tiedoissa oli myös päällekkäisyyttä, toiset vanhempia, toiset tuoreempia. Tuntui että erilaista lähtötietoa tulvi päähän niin paljon että sitä oli hukkumiseen asti. Viitattuja tekstidokumentteja tuhansia sivua, erityyppistä kuvamateriaalia sadoittain. Pitäisikö nämä kaikki käydä läpi?

Koska kaikkea materiaalia on miltei mahdoton käydä läpi kovin syvällisesti käytettävissä olevassa ajassa, on syytä keskittyä oman kohdealueen ja suunnittelumittakaavan kannalta olennaisimpaan informaatioon. Laajaa aineistoa tulisi selailla kriittisesti ja tiedostaa mikä on oman suunnittelun kannalta välttämätöntä ja minkä voi rauhassa jättää vähemmälle huomiolle. Silti voi jäädä vaivaamaan jäikö jotain olennaista käsittelemättä, mutta sen tunteen kanssa on vain kyettävä elämään.

Vaikka nyt kurssille kerätty aineisto on jo käynyt läpi ryhmäkohtaisen seulan on sitä silti valtavasti. Tuntuu että valtaosa ajasta menee lähtötietojen selaamiseen, lokerointiin, arviointiin ja määrittelyyn eikä vapaalle ajatuksen juoksulle juuri jää tilaa. Katoaako suunnittelun lennokkuus ja vapaa visiointi lähtötietojen kahleisiin? Yksi suunnittelijan tehtävistä on tietysti kerätä tietoa, analysoida sitä ja pudottaa epäoleelliset pois eli tavallaan "nähdä metsä puilta" lähtötietojenkin suhteen.

Vaatii jonkin verran kokemusta tietää mikä on suunnittelun kannalta relevanttia tietoa ja mikä ei. Kokematon suunnittelija joutuu usein käymään läpi enemmän materiaalia, koska ei osaa suoralta kädeltä sanoa mikä on relevanttia ja mikä ei. Kokeneemmalla suunnittelijalla voi olla se etu että hän osaa heti työntää epäolennaisen tiedon taka-alalle. Hänellä voi olla mielessään jo ajan mittaan kertynyt "lähtötietopankki", joka antaa pohjaa suunnittelulle. Silti saatavilla olevan tiedon valtava määrä ja sen läpikäyminen voi haukata leijonan osan projektiin käytetystä ajasta ja pahimmassa tapauksessa johtaa harhapoluille.

Nykyisellä tietotulvan aikakaudella ongelma ei ole niinkään se että tietoa ei löydy vaan se että (epäoleellista) tietoa on tulvimalla. Netistä löytyy parilla hakusanalla kymmeniätuhansia linkkejä, joista osa on enemmän ja osa vähemmän relevantteja haetun tiedon kannalta, osa täysin turhia. Tiedon määrän lisääntymistä voisi verrata byrokratiaan, joka lisääntyy ja lisääntyy kunnes hukkuu omaan mahdottomuuteensa. Asiat jotka on alunperin luotu nopeuttamaan ja selkiinnyttämään prosesseja kääntyvät itseään vastaan ja hidastavat tai voivat pysäyttää prosessit kokonaan.

Keskittämisen hyöty

Tällä viikolla keskittämisen hyödyt tai pikemminkin nykyisen yliopistokokonaisuuden hajauttamisen haitat konkretisoituivat minulle, kun yritin päästä Otaniemestä Arabian kampukselle ohjaukseen ja tapaamiseen. Varasin matkaan omalla autolla reilun tunnin ja kuvittelin saapuvani paikalle hyvissä ajoin paikalle. Toisin kävi. Matkaa ei ollut kuin 12 km, mutta siihen kului Helsingin liikenteen ruuhkassa madellen yli 1,5 tuntia. Myöhästyin siis reilusti ja kirosin matkalla mielessäni moneen kertaan hajautetun kampusrakenteen, Helsingin ruuhkaisen liikenteen ja sateen joka sinä päivänä hidasti liikennettä entisestään. Olisin tietysti voinut turvautua myös julkiseen liikenteeseen, mutta ulkopaikkakuntalaisena olin omalla autolla tavallaan kotimatkalla ja Arabia oli matkan varrella.

Episodi sai minut miettimään keskitetyn kampusrakenteen hyötyjä. Liikkumisen helppous on tietysti vain yksi hyödyistä. Monen eri alan opiskelijoiden kohtaaminen helpottuu yhteisellä kampuksella ja poikkitieteellisten projektien  toteuttamiseen on paremmat mahdollisuudet. Koska Otaniemen läheisyydessä on myös paljon yritystoimintaa voivat synergiahyödyt ulottua myös työelämän suuntaan. Yhtenäiseen ja itsenäiseen kampusalueeseen on myös helpompi identifioitua. Voitaisiin ajatella että Aalto yliopiston Otaniemen kampus tarkoittaa juuri tätä paikkaa, yliopistoniemekettä, jolla on yhtenäinen leima joka tunnetaan ja tunnistetaan. Ei siis alueena mikä on vähän siellä ja täällä.

Vertauskuvallisesti kampusaluetta voidaan ajatella esimerkiksi suurena huoneistona, joka sisältää työhuoneen, keittiön, olohuoneen, makuuhuoneen ja muut tarpeelliset tilat. Olisi mukava jos tilat löytyisivät saman katon alta eikä työhuoneesta tarvitsisi lähteä syömään esimerkiksi seuraavaan kortteliin tai illalla nukkumaan viisi kerrosta ylempänä olevaan huoneistoon. Jos haluaisin rentoutua, menisin mieluummin omaan olohuoneeseen kuin lähtisin etsimään olohuonetta naapuritalosta.

Mikäli kampus pyritään saamaan toimimaan itsenäisenä pikku kaupunkina, joka sisältää kaikki opiskelijan, henkilökunnan tai muiden alueella liikkuvien henkilöiden tarvitsemat palvelut, on syytä kiinnittää huomiota kampusalueen sisäisen liikkumisen sujuvuuteen. Tämä ei välttämättä aina tarkoita mahdollisimman lyhyitä etäisyyksiä, vaan tunnetta siitä että matka paikasta toiseen sujuu luontevasti ja miellyttävästi. Jos matkan varrella on mielenkiintoisia ja vaihtelevia tiloja ja nähtävää voi pitempikin etäisyys tuntua lyhyeltä riippumatta siihen käytetystä ajasta.

Tilojen suunnittelun taasen vaikuttaa vahvasti se miten tiloissa on tarkoitus liikkua. On aivan eri asia suunnitella tiloja, joiden läpi ajetaan pääasiassa autolla kuin tiloja joissa liikutaan ainoastaan jalan tai pyörällä. Yksi Otaniemen ongelmista tuntuukin olevan se että joka paikkaan on päästävä autolla. Parkkipaikkoja löytyy jopa aivan Otaniemen ytimestä, Otakaaren sisäpuolelta lähes 700 parkkipaikkaa ja lisäksi Otakaaren kadunvarsipysäköintiä toistasataa paikkaa (Otaniemen liikkumis- ja liikennereformi 2010, s.5). Tämä seikka tuntuu hieman oudolta ajatellen Aallon alkuperäistä ajatusta Otaniemestä metsäkampuksena luonnon helmassa. Toisaalta autoilun rooli ei vielä tuohon aikaan, 1900-luvun puolivälissä, ollut niin merkittävä ja autojen määrä pysyi vähäisenä aina 1960-luvulle saakka, minkä jälkeen se kolminkertaistui kymmenessä vuodessa (http://oppiminen.yle.fi/historia-suomi/arjen-historiaa/aikamatka-arkeen-autoilu). Yksityisautoilun lisääntyessä paineet myös Otaniemessä kasvoivat ja alkoivat näkyä parkkipaikkojen lisääntymisenä alueella.

Nyt eletään kuitenkin uutta aikaa. Yleinen mielipide on että autoja alkaa olla liikaa, ne saastuttavat ja vievät paljon tilaa. Kaupungeissa yksityisautoilua pyritään vähentämään ja vihreämpää yhteiskuntaa pyritään rakentamaan julkiseen liikenteeseen tukeutuen. Otaniemen Kampuksen uudistuessa olisikin ehkä hyvä aika palata takaisin kohti metsäkampusta ja harkita muita vaihtoehtoja kampuksella liikkumiseen kuin nykyiset yksityisautoilua tukeva rakenneratkaisut.

Mahdollisuuksien tulva, onko tilaa?

Mitä syvemmälle Otaniemen piirteisiin tutustuu, sitä enemmän löytyy parannuskohteita ja seikkoja joita muuttamalla alueen ilmapiiriä ja käytettävyyttä voisi kohentaa. Alueella kulkien ja ympäristöä kriittisesti arvioiden päähän työntyy valtava määrä mittakaavallisesti erityyppisiä ideoita. On periaatteessa hyvä että ideoita pursuaa, koska todellisuus tulee usein miten ampumaan ne kuitenkin alas yksi kerrallaan. Vaikka Otaniemestä löytyy paljon parantamisen varaa, ei voida lähteä ikään kuin puhtaalta pöydältä luomaan uutta kokonaisuutta, vaan olemassa oleva historia, rakennuskanta, käytettävissä oleva tila, nykyinen reittiverkosto ja erilaiset määräykset tulevat rajoittamaan suunnittelua huomattavasti. 

Niemenkärjessä alkaa olla ahdasta. Meri estää tehokkaasti alueen fyysisen leviämisen pohjoispuolella ja kehä I:seen kiinnittyvä rakennettu Espoo länsi- ja eteläpuolella. Laajentuvasta ja tiivistyvästä Otaniemestä tulee välistä mieleen paisuva pullataikina jota yritetään väkisin survoa annettuun astiaan reunojen kuitenkin pursutessa astian reunojen yli. Tämänpäiväisillä visioilla Otaniemi tullaan hyödyntämään tehokkaasti, ehkä turhankin tehokkaasti. Onko täällä oikeasti tilaa? Loppuuko laajeneminen tähän? Mitä jos ja kun Aalto yliopisto laajenee edelleen? Tulevaisuudessa ainoa mahdollisuus lienee satelliittikampusten rakentaminen eivätkä ne tule olemaan ihan lähellä. Siinähän ikään kuin palattaisiin vanhaan tilanteeseen, missä Teknillinen korkeakoulu, Kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu ovat erillisiä saarekkeita. Ottamatta kantaa siihen luoko kaikkien alojen yhdistyminen synergiahyötyjä Otaniemessä, voi olla että maa-ala ei yksinkertaisesti riitä tulevaisuudessa tapahtuvaa laajentumista ajatellen. Ei ole marginaalia tai reservialuetta, jonka voisi hätätapauksessa hyödyntää. Kaikki taidetaan pistää menemään tässä ja nyt. 

Oli varsin ristiriitaista nähdä maanantain seminaarissa havainnekuvat alueelta nyt ja tulevaisuudessa. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä sama havainnekuva vertailun vuoksi myös esimerkiksi 50 vuotta sitten. Luulen että olisin itse viihtynyt parhaiten "ennen" kuvassa, väljässä ja pitkälti luontoympäristön hallitsemassa ympäristössä. Tulevaisuuskuvassa näytti olevan vaikka miten hienoja rakennuskokonaisuuksia ja modernia muotokieltä. Se mikä kuitenkin tuntui supistuvan minimiin oli rakennuksia ympäröivä tila, tieverkoston ulkopuolinen luontoympäristö. Tuntuu että Aallon alkuperäinen ajatus luonnonläheisestä kampuksesta lähes agraarimaisemassa on nakerrettu pala palalta pois. 

Kävin viime kesänä Harjun oppimiskeskuksessa Virojoella (Video). Vaikka kyseessä on pieni opiskelupaikka (300 opiskelijaa) eikä siten suoraan verrattavissa suureen Otaniemeen, synnytti luonnonläheinen ympäristö erittäin miellyttävän mielikuvan oppimis- ja opiskeluympäristöstä, missä voisi oikeasti viihtyä sekä oppimassa että vapaalla. Noin 900 hehtaarin tiluksilla (5 kertaa Otaniemeä suurempi alue) vanhassa kartanomiljöössä viihtymiseen vaikutti rakennuksia ja palveluita enemmän (jotka nekin olivat hyviä) alueen luontoympäristö, joka synnytti mielikuvan astumisesta vanhaan Suomi-filmiin heinäpellon laitaan. 

Pitää tietysti huomioida että mittakaava on jotain ihan muuta kuin Otaniemessä, mutta olisiko Otaniemenkin alkuperäinen tavoite ollut kehittää kulttuuria luonnon helmassa toisin kuin nykyinen malli, jossa moderneilla rakennusratkaisuilla koitetaan epätoivoisesti mahduttaa valtava määrä ihmisiä pienelle alueelle. Mieleen hiipii ajatus että yritämme nykyisillä suunnitteluratkaisuilla "pelastaa mitä pelastettavissa on". Jotta voisimme tulevaisuudessakin antaa Otaniemestä ja sen kampusalueesta luonnonläheisen vaikutelman, pitäisi nykyisistä viheralueiden rippeistä pitää kynsin hampain kiinni? Nähtäväksi jää kuinka se onnistuu...

Kohdealueen tunnustelua

Kurssi aloitettiin lyhyellä esittelykierroksella. Kurssien aihepiirejä läpikäydessä sain myös ahaa elämyksen kun aloin miettiä erikoisympäristöjen suunnittelua prosessina, mikä sopii periaatteessa minkä tahansa "tavallisesta" poikkeavan ympäristön suunnitteluun. Vaikka kurssin kohteena on nyt oppimisen ympäristöt kulkee suunnitteluprosessi samaan tapaan vaikka kohteena olisi teollisuusalue, lentokenttä, eläintarha tai mikä tahansa muu erikoisempi kohde. Liikkeelle lähdetään joka tapauksessa alueeseen tutustumisella ja erilaisten lähtötietojen kartoituksella. Prosessin kuluessa erityisympäristön aihepiirin tietämystä syvennetään ja sen vaatimukset huomioidaan. Tämä vaatii heittäytymistä kulloiseenkin erikoisympäristöön liittyvään aiheeseen, taustatietojen kaivamista ja perusteiden selvittämistä. Kun osaa suunnitella yhdentyyppisen erikoisympäristön voi soveltaa oppimaansa mihin tahansa erikoiskohteeseen. Tämä lisää motivaatiota prosessin sisäistämiseen.

Iltapäivän ohjelma oli mielenkiintoinen. Lähdimme kävelemään ympäri Otaniemeä ja teimme todellisia pikaluonnoksia (10 sekuntia) eri paikoista. Kävelyretken tarkoituksena oli aistia Otaniemen ilmapiiriä sekä henkeä ja siinä se toimi. Suurin osa reitistä oli tuttua, mutta viljelypastat ja lahopuutarha olivat uusia, vasta rakennettuja tuttavuuksia. Alueelta löytyi paljon punatiilistä rakennuskantaa, teitä ja polkuja, mukavia metsäsaarekkeita, mutta myös suuri määrä parkkipaikkoja, pusikoita ja ryteikköjä. Huomioiden että Otaniemi on meren ympäröimä niemenkärki oli meri yllättävän vähän näkyvissä ja aistittavissa alueella. Otaniemi antoi itsestään kuvan varsin monipuolisena, mutta ehkä hieman ränsistyneenä tai keskeneräisenä kohteena. Alueella oli uusia innovaatioita ja hienoja kokeilukohteita, mutta kokonaiskuva jäi sekavaksi ja resuiseksi.

Kun kävelyretken jälkeen kierroksella saavutetut ajatukset ja aistimukset piti laittaa paperille tuntui ajatus ensin varsin luotaantyöntävältä, koska käsin piirtäminen tai maalaaminen eivät ole parhaita puoliani. Minulle jäi mieleen erityisesti alueen topografia ja pintojen vaihtelevat materiaalit, kallioperä, meri, puusto, rakennukset ja ne varmasti heijastuivat myös tuotokseeni. Mielenkiintoista oli kokeilla myös muuttuvan tekijän tuomista kuvaan, joka toteutettiin läpinäkyvällä kalvolla. Uuden asian, esimerkiksi taideteoksen, löytyminen maisemasta muuttaa sen visuaalista ilmettä huomattavasti. Silmä ei kohtaakaan enää välttämättä ensisijaisesti maastoa ja rakennuksia, vaan maisemaan tuotu muuttuja voi itsensä lisäksi nostaa esiin muita ympäristön piirteitä. Paikan ilmapiiri ikään kuin muuttuu.

Otaniemen maisemarakennetta

Otaniemen maisemarakennetta + muuttuva tekijä

Luento-osuudessa nostettiin esiin useita erityyppisiä kampuskohteita maailmalta. Oli mielenkiintoista havaita kuinka brändien luominen ja nykyaikana myös kestävän kehityksen huomioiminen on yliopistoille hyvin tärkeää. Otaniemen haasteena voikin olla koko niemenkärjen saaminen yhteisen brändin alle. Identiteetti pitäisi olla havaittavissa kun ihminen liikkuu missä tahansa Otaniemen alueella, oli se sitten asuinrakennusten ympäristössä, varsinaisissa oppilaitoksissa tai palvelurakennuksissa, yhteisissä ulkotiloissa tai alueen laitamilla, hän pystyy joka paikassa tunnistamaan olevansa Aalto kampuksella eikä jossain epämääräisillä rajamailla.

Ympäristön vaikutus oppimiseen

Olen aloittamassa kurssia Erityisympäristöjen suunnittelu, jossa nyt syksyllä 2014 käsitellään oppimisympäristöjä ja keskitytään erityisesti Otaniemen kampusalueeseen. Kurssin aihealuetta eli oppimisympäristöjen suunnittelua voidaan lähestyä niin monesta eri näkökulmasta että se tekee projektista mielenkiintoisen ja monipuolisen mutta samalla haastavan. Aihetta voidaan pohtia esimerkiksi psyykkisistä lähtökohdista: tekeekö tietynlainen ympäristö opiskelusta helpompaa, motivoivampaa, voivatko ihmiset paremmin? Sitä voidaan lähestyä myös maisemallisesta tai taiteellisesta näkökulmasta: olisivatko visuaaliset elementit merkittäviä alueen viihtyisyyden kannalta. Toisaalta voidaan tarkastella myös käytännönläheistä näkökulmaa: millä liikennejärjestelyllä saavutetaan parhaat yhteydet eri paikkojen välille, tarvitaanko matkan varrelle nähtävää, koettavaa, tehtävää? Pyritäänkö kampusalueesta tekemään itsenäinen eli minkä verran se tarvitsee ulkopuolisia tukipalveluita? Paljon kysymyksiä mutta tässä vaiheessa vielä vähän vastauksia.

Koko Otaniemen kampusalueen visiointi tuntuu mittakaavallisesti niin laajalta kokonaisuudelta ettei yhden kurssin puitteissa välttämättä voi mennä aivan detaljitason suunnitteluun asti. Kuitenkin pienempienkin osa-alueiden pohtiminen, kuten rakennusten sisäpihojen toiminnallisuuden lisääminen tai alueellisten viihtyvyyttä lisäävien kohteiden suunnittelu,  tuntuu myös tarpeelliselta. Kurssin alussa pitäneekin selvittää millaisiin mittakaavoihin ja mihin osa-alueisiin tällä kurssilla on syytä keskittyä. Vaikka hyviä paikallisia ideoita ja suunnitelmia löytyisikin olisi hyvä myös koota ne suunnitelmallisesti yhteen, jotta alueesta syntyy monipuolinen ja toimiva kokonaisuus eikä pienten hyvien ideoiden tilkkutäkki vailla punaista lankaa.

Kävin pari vuotta sitten Stanfordin kampuksella Kaliforniassa ja se häikäisi minut kertaheitolla. Paikka oli täynnä elämää, sekä sisä- että ulkotiloissa, heti aamusta myöhäiseen iltaan asti. Alueella oli toista tusinaa kahvilaa tai ruokapaikkaa, erilaisia urheiluväline- ja kirjakauppoja, lukematon määrä laadukkaita urheilupaikkoja ja -mahdollisuuksia, puistoja, taidegallerioita, oleskeluaukioita ja kaiken yhdistävät kattavat kevyen liikenteen väylät. Polkupyörät tuntuivatkin olevan pääasiallinen kulkumuoto tällä kampuksella.

Stanfordiin verrattuna Otaniemi on varsin vaatimaton kokonaisuus. Vaikka Otaniemen rakennukset ja aukiot ovat suojeltua Alvar Aalto arkkitehtuuria, tuntuu nykyinen kampusalue hieman toimimattomalta. Ehkä alkuperäinen mittakaava on pursunut yli äyräidensä, opiskelijamäärät kasvaneet, opiskelija-asuntolat nousseet tarpeeseen ilman kokonaisvaltaista ympäristösuunnittelua. Kurssilla osa näistä asioista varmasti selviää ja onkin mielenkiintoista tutustua myös Otaniemen historiaan. Muualla asuvana en juurikaan ole tutustunut Otaniemeen opiskeluaikojen ulkopuolella, mutta paikasta on syntynyt mielikuva jossa käydään opiskelemassa, mutta ei viihtymässä. Kuitenkin kokonaisvaltaisesti viihtyisä ympäristö tarjoaisi varmasti paremmat puitteet myös opiskeluajan ulkopuoliselle oleskelulle. Vastikään toteutettu kaupunkiviljelyalue Otaniemen keskellä on hyvä askel oikeaan suuntaan, ja ehkäpä tämä kurssi ja sen tuomat ideat voivat osaltaan avata uusia mahdollisuuksia ja luoda visioita viihtyisämmästä Otaniemen kampuksesta.

Pyrin syventämään tällä kurssilla käsityksiäni julkisten tilojen ympäristöjen suunnittelusta, erityisesti oppimisympäristöjen suunnittelusta. Haluan oppia tunnistamaan oppimisympäristöissä tarvittavat ja oppimista tukevat tekijät, joihin voidaan vaikuttaa ympäristösuunnittelulla. Kaipaan lisätietoja esimerkiksi ympäristön psyykkisistä ja fyysistä vaikutuksista. Toivon saavani tietoja joita voin soveltaa eri mittakaavan oppimisympäristöissä alkaen päiväkotien tai koulujen pihoista ja muista oppimisalueista aina suuriin yliopistokampuksiin asti. Hieman riippuen lopullisen suunnitelman tai osasuunnitelmien mittakaavasta olisi hyvä myös nähdä millaisia asiakirjoja ja detaljeja vaaditaan suunnitelmien toteutukseen.