Historia, painolasti vai mahdollisuus

Vaikka Otaniemen muinaishistoria ulottuukin pronssikaudelle asti, vasta viime vuosisadalla tapahtuneet muutokset ovat muuttaneet maisemaa merkittävästi (Kauan, kauan, kauan sitten Otaniemessä). Vajaan seitsemänkymmenen vuoden aikana alue on muuttunut metsäisestä ja peltojen täplittämästä kartanomaisemasta punaisten tiilirakennusten hallitsemaan, melko tiiviisti rakennettuun puoliurbaaniin maisemaan. Alueella on vielä muistumia kartanoympäristöstä ajalta ennen yliopistoa. Niemenkärki kuitenkin muuttui kertaheitolla, kun sinne päätettiin luoda yliopistokampus 1900-luvun puolivälissä. Alvar Aallon ensimmäisen kilpailusuunnitelman jälkeen alue on kokenut monia muutoksia jotka ovat vaikuttaneet paikan rakennuskantaan ja maisematilaan. Lähiaikoina uusi ydinkampus Väre ja uudet julkisen liikenteen yhteydet tulevat muuttamaan aluetta entisestään. Kuinka paljon alueen aikajanasta on nähtävissä kymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluttua? Tarvitseeko historian näkyä vai voiko menneisyyden jäljet haihduttaa hiljalleen uuden tieltä?

Historia on usein yksi maisemasuunnittelun lähtökohdista. Suunnittelija pyrkii kaivautumaan arkeologin tavoin alueen kerrostumiin ja pohtii löydöksien relevanssia käsillä olevaan suunnittelutehtävään. Suunnittelija pyrkii selvittämään mikä tämä paikka on, mitä täällä on tapahtunut, kuinka maisema on muodostunut ja kuinka eri aikoina tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet alueeseen?

On toki hyvä että alueen historia tunnetaan ja sen vaikutukset tiedostetaan. Joskus kuitenkin tuntuu siltä että historiaan perustuvia jäänteitä tai muistumia yritetään puoliväkisin sisällyttää suunnitteluun, koska niin kuuluu tehdä. Emmehän me voi jättää historiallista näkökulmaa huomioimatta, vai voimmeko? Historia ei kuitenkaan saisi olla itse tarkoitus eikä sitä ole pakko tyrkyttää vetonaulaksi jokaisen projektin yhteydessä. Joskus historiallisella taustalla ei ole mitään merkitystä. Toisaalta, silloin kun alueen historia on merkityksellinen, olisi väärin jättää se huomioimatta.

Silloin kun historia halutaan liittää osaksi suunnitelmaa, ei sitä ole välttämätöntä tuoda esille korostetusti. Pieni vihjauskin voi riittää herättämään ihmisen oman mielenkiinnon. Osa alueen käyttäjistä voi jättää aspektin täysin huomioimatta, mutta ei lienekään tarkoitus että paikka herättää kaikissa juuri samat tuntemukset ja ajatukset. Eikö ole paikan rikkaus että moni kävijä voi löytää sieltä yksilölliset, itseään inspiroivat ulottuvuudet, liittyivät ne sitten paikan historiaan, sen nykyiseen käyttötarkoitukseen tai johonkin muuhun seikkaan.

Kun suunnittelija pohtii historiallisia näkökohtia, voi aikajanalla olla paljon ulottuvuuksia. Miten pitkälle historiaan on syytä mennä? Onko muinaishistoria jo unohtunut? Onko jokin historian kohta johon pitäisi pysähtyä tai sitä korostaa. Paikka voi sisältää lukuisia aikakerrostumia. Pitäisikö ne kaikki tuoda esille vai jätetäänkö jokin huomioimatta? Mikä on aikakausi, joka ansaitsee tulla nostetuksi esille? Jos kohdealueella on esimerkiksi ollut pronssikaudella hautakumpu, keskiajalla tori, 1700-luvulla pelto ja 1800-luvulla kartanopuisto, niin mikä näistä nostetaan uuden, alueelle suunniteltavan asuinalueen kohokohdaksi, vai haudataanko menneisyydestä kertovat jäänteet mahdollisesti uuden rantabulevardin alle?

Yksi suunnittelijoiden suosikkielementti historiallisissa ympäristöissä tuntuvat olevan kiskot. Jos jollakin paikalla on joskus ollut kiskoihin perustuvaa liikennettä on ne ehdottomasti otettava mukaan suunnitteluun ja jätettävä kiskonpätkiä sinne tänne muistuttamaan paikan aiemmasta käytöstä. Eipä silti, joissakin paikoissa tämä on toteutettu oikein hienosti, kuten esimerkiksi High Lane New Yorkissa tai Park Thüringer Bahnhof, Hallessa, Saksassa tai Zhongshan Shipyard Park by Turenscape, Kiinassa (kuvat alla). Kiskoaihetta sivuaa myös Steven Lee blogissaan "Wasteland".
 

High Lane, New York

Park Thüringer Bahnhof, Halle, Germany

Zhongshan Shipyard Park by Turenscape, China

Joskus kaukaisesta menneisyydestä kaivetut historiasidokset voivat olla vaikeasti tulkittavia. Jos esimerkiksi preeriaruohon palanen keskellä urbaania suurkaupunkia kuvastaa ennen muinoin paikalla sijainneen menneen preerian lakeutta, niin ymmärtääkö kukaan asiayhteyttä ilman että lukee sen pronssilaatasta taideteoksen vierellä? Tätä pohtii esimerkiksi Marc Treib tekstissään "Must Landscapes mean". Myös Jacky Bowring käsittelee aihetta artikkelissaan "Meaning in Landscape Architecture and Gardens"

Historiallisiin kohteisiin liittyy usein erityyppistä suojelua, oli kyse sitten rakennussuojelusta, kulttuuriympäristön suojelusta tai muinaisjäännösten suojelusta. Virallinen suojelustatus määritellään usein museoviraston toimesta, mutta yksityinenkin voi suojella jonkin kohteen omilla maillaan. Suojelulla on periaatteessa hyvä tarkoitus vaalia historiallista perintöämme meille ja jälkipolville, mutta mennäänkö siinä joskus liian pitkälle? Mitä kaikkea pitäisi suojella ja miten kiivaasti? Milloin suojelusta tulee haittatekijä? Sopivan suojelutason ja toisaalta pelivaran löytäminen tulevaisuuden muuttuvan ympäristön kanssa voi joskus olla hankalaa.

Otaniemessä on paljon Alvar Aallon suojeltua rakennuskantaa ja maisemaelementtejä. Pienenkin muutoksen tekeminen vaatii raskaan byrokraattisen prosessin ja lähtökohta on aina se että mitään ei muuteta. Tämä on ymmärrettävä perusta siinä mielessä että se mikä on kerran menetetty on ainiaaksi menetetty. Jos menet muuttamaan jonkin olennaisen historiallisen elementin joka voisi tuoda valaistusta tai inspiraatiota tulevaisuuden käyttäjille, on sitä vaikea kaivaa muokattujen maa-massojen alta tai suuremmassa mittakaavassa patolammen pohjalta.

Tulisi muistaa että vaikka historia on yksi maisemasuunnittelun lähtökohdista, se on vain yksi niistä ja on koko joukko muita kriteereitä, jotka voivat näytellä huomattavasti merkittävämpää roolia kohteen tulevaisuutta pohdittaessa. Historia pitää tuntea, mutta sen ei ole pakko antaa ohjata suunnittelua. Suunnittelijan on syytä arvioida kaikki näkökulmat ja huomioida tavoitteisiin nähden sopivat, vaikka se tarkoittaisi sitä että jokin näkökulma, esimerkiksi historia, jäisi pienempään rooliin. Vaikka eräs melko kuuluisa laulaja onkin sanonut "It's now or newer" lienee kuitenkin liian mustavalkoista perustaa suunnittelu vain joko historialliseen tai nykytarkoituksiin sopivaan perspektiiviin. Eri näkökohtien arvoa kriittisesti punniten voidaan suunnittelu pitää riittävän monipuolisena ja joustavana.