Mitä syvemmälle Otaniemen piirteisiin tutustuu, sitä enemmän löytyy parannuskohteita ja seikkoja joita muuttamalla alueen ilmapiiriä ja käytettävyyttä voisi kohentaa. Alueella kulkien ja ympäristöä kriittisesti arvioiden päähän työntyy valtava määrä mittakaavallisesti erityyppisiä ideoita. On periaatteessa hyvä että ideoita pursuaa, koska todellisuus tulee usein miten ampumaan ne kuitenkin alas yksi kerrallaan. Vaikka Otaniemestä löytyy paljon parantamisen varaa, ei voida lähteä ikään kuin puhtaalta pöydältä luomaan uutta kokonaisuutta, vaan olemassa oleva historia, rakennuskanta, käytettävissä oleva tila, nykyinen reittiverkosto ja erilaiset määräykset tulevat rajoittamaan suunnittelua huomattavasti.
Niemenkärjessä alkaa olla ahdasta. Meri estää tehokkaasti alueen fyysisen leviämisen pohjoispuolella ja kehä I:seen kiinnittyvä rakennettu Espoo länsi- ja eteläpuolella. Laajentuvasta ja tiivistyvästä Otaniemestä tulee välistä mieleen paisuva pullataikina jota yritetään väkisin survoa annettuun astiaan reunojen kuitenkin pursutessa astian reunojen yli. Tämänpäiväisillä visioilla Otaniemi tullaan hyödyntämään tehokkaasti, ehkä turhankin tehokkaasti. Onko täällä oikeasti tilaa? Loppuuko laajeneminen tähän? Mitä jos ja kun Aalto yliopisto laajenee edelleen? Tulevaisuudessa ainoa mahdollisuus lienee satelliittikampusten rakentaminen eivätkä ne tule olemaan ihan lähellä. Siinähän ikään kuin palattaisiin vanhaan tilanteeseen, missä Teknillinen korkeakoulu, Kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu ovat erillisiä saarekkeita. Ottamatta kantaa siihen luoko kaikkien alojen yhdistyminen synergiahyötyjä Otaniemessä, voi olla että maa-ala ei yksinkertaisesti riitä tulevaisuudessa tapahtuvaa laajentumista ajatellen. Ei ole marginaalia tai reservialuetta, jonka voisi hätätapauksessa hyödyntää. Kaikki taidetaan pistää menemään tässä ja nyt.
Oli varsin ristiriitaista nähdä maanantain seminaarissa havainnekuvat alueelta nyt ja tulevaisuudessa. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä sama havainnekuva vertailun vuoksi myös esimerkiksi 50 vuotta sitten. Luulen että olisin itse viihtynyt parhaiten "ennen" kuvassa, väljässä ja pitkälti luontoympäristön hallitsemassa ympäristössä. Tulevaisuuskuvassa näytti olevan vaikka miten hienoja rakennuskokonaisuuksia ja modernia muotokieltä. Se mikä kuitenkin tuntui supistuvan minimiin oli rakennuksia ympäröivä tila, tieverkoston ulkopuolinen luontoympäristö. Tuntuu että Aallon alkuperäinen ajatus luonnonläheisestä kampuksesta lähes agraarimaisemassa on nakerrettu pala palalta pois.
Kävin viime kesänä Harjun oppimiskeskuksessa Virojoella (Video). Vaikka kyseessä on pieni opiskelupaikka (300 opiskelijaa) eikä siten suoraan verrattavissa suureen Otaniemeen, synnytti luonnonläheinen ympäristö erittäin miellyttävän mielikuvan oppimis- ja opiskeluympäristöstä, missä voisi oikeasti viihtyä sekä oppimassa että vapaalla. Noin 900 hehtaarin tiluksilla (5 kertaa Otaniemeä suurempi alue) vanhassa kartanomiljöössä viihtymiseen vaikutti rakennuksia ja palveluita enemmän (jotka nekin olivat hyviä) alueen luontoympäristö, joka synnytti mielikuvan astumisesta vanhaan Suomi-filmiin heinäpellon laitaan.
Pitää tietysti huomioida että mittakaava on jotain ihan muuta kuin Otaniemessä, mutta olisiko Otaniemenkin alkuperäinen tavoite ollut kehittää kulttuuria luonnon helmassa toisin kuin nykyinen malli, jossa moderneilla rakennusratkaisuilla koitetaan epätoivoisesti mahduttaa valtava määrä ihmisiä pienelle alueelle. Mieleen hiipii ajatus että yritämme nykyisillä suunnitteluratkaisuilla "pelastaa mitä pelastettavissa on". Jotta voisimme tulevaisuudessakin antaa Otaniemestä ja sen kampusalueesta luonnonläheisen vaikutelman, pitäisi nykyisistä viheralueiden rippeistä pitää kynsin hampain kiinni? Nähtäväksi jää kuinka se onnistuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti