Tällä viikolla keskittämisen hyödyt tai pikemminkin nykyisen yliopistokokonaisuuden hajauttamisen haitat konkretisoituivat minulle, kun yritin päästä Otaniemestä Arabian kampukselle ohjaukseen ja tapaamiseen. Varasin matkaan omalla autolla reilun tunnin ja kuvittelin saapuvani paikalle hyvissä ajoin paikalle. Toisin kävi. Matkaa ei ollut kuin 12 km, mutta siihen kului Helsingin liikenteen ruuhkassa madellen yli 1,5 tuntia. Myöhästyin siis reilusti ja kirosin matkalla mielessäni moneen kertaan hajautetun kampusrakenteen, Helsingin ruuhkaisen liikenteen ja sateen joka sinä päivänä hidasti liikennettä entisestään. Olisin tietysti voinut turvautua myös julkiseen liikenteeseen, mutta ulkopaikkakuntalaisena olin omalla autolla tavallaan kotimatkalla ja Arabia oli matkan varrella.
Episodi sai minut miettimään keskitetyn kampusrakenteen hyötyjä. Liikkumisen helppous on tietysti vain yksi hyödyistä. Monen eri alan opiskelijoiden kohtaaminen helpottuu yhteisellä kampuksella ja poikkitieteellisten projektien toteuttamiseen on paremmat mahdollisuudet. Koska Otaniemen läheisyydessä on myös paljon yritystoimintaa voivat synergiahyödyt ulottua myös työelämän suuntaan. Yhtenäiseen ja itsenäiseen kampusalueeseen on myös helpompi identifioitua. Voitaisiin ajatella että Aalto yliopiston Otaniemen kampus tarkoittaa juuri tätä paikkaa, yliopistoniemekettä, jolla on yhtenäinen leima joka tunnetaan ja tunnistetaan. Ei siis alueena mikä on vähän siellä ja täällä.
Vertauskuvallisesti kampusaluetta voidaan ajatella esimerkiksi suurena huoneistona, joka sisältää työhuoneen, keittiön, olohuoneen, makuuhuoneen ja muut tarpeelliset tilat. Olisi mukava jos tilat löytyisivät saman katon alta eikä työhuoneesta tarvitsisi lähteä syömään esimerkiksi seuraavaan kortteliin tai illalla nukkumaan viisi kerrosta ylempänä olevaan huoneistoon. Jos haluaisin rentoutua, menisin mieluummin omaan olohuoneeseen kuin lähtisin etsimään olohuonetta naapuritalosta.
Mikäli kampus pyritään saamaan toimimaan itsenäisenä pikku kaupunkina, joka sisältää kaikki opiskelijan, henkilökunnan tai muiden alueella liikkuvien henkilöiden tarvitsemat palvelut, on syytä kiinnittää huomiota kampusalueen sisäisen liikkumisen sujuvuuteen. Tämä ei välttämättä aina tarkoita mahdollisimman lyhyitä etäisyyksiä, vaan tunnetta siitä että matka paikasta toiseen sujuu luontevasti ja miellyttävästi. Jos matkan varrella on mielenkiintoisia ja vaihtelevia tiloja ja nähtävää voi pitempikin etäisyys tuntua lyhyeltä riippumatta siihen käytetystä ajasta.
Tilojen suunnittelun taasen vaikuttaa vahvasti se miten tiloissa on tarkoitus liikkua. On aivan eri asia suunnitella tiloja, joiden läpi ajetaan pääasiassa autolla kuin tiloja joissa liikutaan ainoastaan jalan tai pyörällä. Yksi Otaniemen ongelmista tuntuukin olevan se että joka paikkaan on päästävä autolla. Parkkipaikkoja löytyy jopa aivan Otaniemen ytimestä, Otakaaren sisäpuolelta lähes 700 parkkipaikkaa ja lisäksi Otakaaren kadunvarsipysäköintiä toistasataa paikkaa (Otaniemen liikkumis- ja liikennereformi 2010, s.5). Tämä seikka tuntuu hieman oudolta ajatellen Aallon alkuperäistä ajatusta Otaniemestä metsäkampuksena luonnon helmassa. Toisaalta autoilun rooli ei vielä tuohon aikaan, 1900-luvun puolivälissä, ollut niin merkittävä ja autojen määrä pysyi vähäisenä aina 1960-luvulle saakka, minkä jälkeen se kolminkertaistui kymmenessä vuodessa (http://oppiminen.yle.fi/historia-suomi/arjen-historiaa/aikamatka-arkeen-autoilu). Yksityisautoilun lisääntyessä paineet myös Otaniemessä kasvoivat ja alkoivat näkyä parkkipaikkojen lisääntymisenä alueella.
Nyt eletään kuitenkin uutta aikaa. Yleinen mielipide on että autoja alkaa olla liikaa, ne saastuttavat ja vievät paljon tilaa. Kaupungeissa yksityisautoilua pyritään vähentämään ja vihreämpää yhteiskuntaa pyritään rakentamaan julkiseen liikenteeseen tukeutuen. Otaniemen Kampuksen uudistuessa olisikin ehkä hyvä aika palata takaisin kohti metsäkampusta ja harkita muita vaihtoehtoja kampuksella liikkumiseen kuin nykyiset yksityisautoilua tukeva rakenneratkaisut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti